28.4.18

Wilhelm Ostwald'in Värioppi.

Teknillinen aikakauslehti 1, 1923



§ 1. Vähän enemmän kuin sata vuotta sitten julkaisi Saksan suurin runoilija GOETHE värioppinsa, jota hän itse piti erittäin tärkeänä. Siihen aikaan oli kuitenkin väritiede niin kehittymättömänä, ett'ei väriharmonia- tehtävää vielä voitu tieteellistä tietä ratkaista. Paljon suurempia edellytyksiä näyttää mainitussa suhteessa olevan eräällä uudella väriopilla, jonka perustaja on maailmankuulu kemisti WILHELM OSTWALD. Koska uudelle väritieteelle avautunee suuri tulevaisuus myös käytännöllisellä alalla, julkaistaan tässä lyhyt selonteko tuosta mielenkiintoisesta aineesta. Mutta on huomautettava, että OSTWALDin värioppia ei ole helppo esittää ilman värillisiä kuvia, joita OSTWALD itse käyttää muutamissa kirjoissaan ja jotka suuresti valaisevat asiaa.

Ennenkuin ryhdymme varsinaista värioppia käsittelemään, annamme vähän elämäkerta-tietoja sen perustajasta. W. OSTWALD syntyi v. 1853, oli vuodesta 1881 kemian professorina Riian polyteknikumissa ja sitten v. 1887—1906 fysikaalisen kemian professorina Leipzigin yliopistossa. Hän on julkaissut suuren joukon tieteellisiä tutkimuksia ja kirjoittanut paljon käytettyjä kemian oppikirjoja. V. 1887hän Van’t HOFFin kera perusti aikakauslehden "Zeitschrift für physikalische Chemie". Nobelin palkinnon sai OSTWALD v. 1909 erittäinkin katalyyttisten aineiden tutkimisesta. Jätettyhän v. 1906professorinvirkansa asettui OSTWALD asumaan Grossbotheniin lähellä Leipzigiä ja sinne hän on jäänyt tähän saakka.

Tutkijana ja ihmisenä esiintyy OSTWALD jyrkkänä energeetikkona. Omassa elämässään hän seuraa prinsiippiä: "Älä tuhlaa energiaa!" ja siitä johtuu hänen erinomainen tuottavaisuutensa. Hän käsittelee kaikkea tieteellisesti, niin onneakin, jolle hän on keksinyt kaavan O = T—V, onni = työ - vastustus. Se on OSTWALDia varsin kuvaava, hänen suurin onnensa on ahkera työ, joka sujuu ilman vastustusta.

OSTWALD asuu Grossbotliendssa suuressa talossa, melkein linnassa, jonka suurinta osaa kuitenkin käytetään laboratoriona. Hänen vaimonsa valitti kerran, että silityshuoneessakin kokeiltiin. OSTWALD elää yksinkertaisesti ja säännöllisesti, hän kävelee puistossaan kahdesti päivässä, aina täsmälleen samaan aikaan ilmasta huolimatta. Hänen työkykynsä on niin suuri, että hänen ystävillään on tapana sanoa hänen kirjoittavan yht’aikaa kaksi eri kirjoitusta, yhden kummallakin kädellä.

Suuren työkykynsä ohella on OSTWALD etevä organisaattori. Monesta omituisuudestaan huolimatta kelpaa hän jokaiselle esikuvaksi ehdottoman johdonmukaisuutensa tähden.

Väriopistaan tekee OSTWALD selkoa m. m. kirjasessa "Die Farbenfibel" (8 painos v. 1922, sis. 46 sivua) ja "Die Harmonie der Farben" -nimisessä vähän laajemmassa teoksessaan (2—3 p. 1921, 136 siv.). Edellinen on varustettu sievillä värikuvilla, jälkimmäiseen liittyy värikortteja sisältävä rasia. Sen ohella hän paraikaa julkaisee 5 nidosta käsittävää värioppia: I. "Mathetische Farbenlehre", II "Physikalische Farbenlehre", III. "Chemische Farbenlehre", IV. "Physiologische Farbenlehre" ja V. "Psychologische Farbenlehre". Mainitut kirjat ovat saatavissa kustannusosakeyhtiö "Unesma"lta Leipzigissä, samoin aikakauslehti "Die Farbe". Sitäpaitsi käsittelee OSTWALD värioppiaan lukuisissa eri kemiallisissa ja fysikaalisissa aikakauslehdissä olevissa kirjoituksissa.

OSTWALD sanoo oppiaan tieteelliseksi väriharmoniikaksi syystä, että hän siinä käyttää lukuja ja mittoja värien merkitsemiseksi. Tutustuminen värilakeihin on hänen mielestään taiteilijoille ja väriteknikoille yhtä tärkeää kuin musikaalisen harmoniaopin tunteminen säveltäjille. Ja tulee, samoin kuin tieteellinen perspektiivioppi kohotti piirustustaidon korkeammalle tasolle, uusi väritiedekin lisäämään tuotteiden taiteellista arvoa. On mielenkiintoista että OSTWALDin värioppia jo tutkitaan käytännössäkin. V. 1920 perustettiin Dresdeniin "Deutsche Werkstätte für Farbkunde", joka Sachsen'in hallituksen ja Dresdenin kaupungin avustamana kokeellisesti tutkii väriopin tieteellisiä perusteita ja niiden sovelluttamista käytännöstä.


§ 2. Lyhyt historiikki. Tieteellisen väriopin perustaja on ISAAC NEWTON, jonka ensimmäinen mainittua ainetta koskeva julkaisu on v:lta 1672. Käyttämällä prismaa hajoitti NEWTON auringonvalon eri väreiksi: punaiseksi, oranssiksi, keltaiseksi j. n. e. sekä tutki myös väriseoksia. Hän järjesti värit värirenkaaksi ja huomautti, että spektrin molemmat päät voidaan yhdistää punaista ja violettia sisältävän purppuran kautta. Hän puhuu sävelasteikon mukaisesti seitsemästä pääväristä.

Jotensakin samaan aikaan tutki BOYLE värejä kemialliselta näkökannalta, saavuttamatta kuitenkaan määrättyjä tuloksia. BRENNER sekä WALLER kokosivat siihen aikaan tunnetut värit ja järjestivät ne systeemiin. Ja vaskenpiirtäjät LE BLOND ja GAUTIER valmistivat 17:llä vuosisadalla kirjavia vaskipiirroksia käyttämällä ainoastaan 3 väriä, keltaista, punaista ja sinistä, joita OSTWALD sanoo maalarien perusväreiksi. Värejä tutkivat matemaattisesti T. MAYER ja J. H. LAMBERT, jälkimmäinen myös kokeellisesti. LAMBERTin väripyramiidia voidaan pitää värisystematiikan myöhemmän kehityksen perustana.

GOETHEn värioppia koskevat tutkimukset julkaistiin v. 1791 ja 1810. Hän jakoi m.m. värit fysiologisiin, fyysillisiin ja kemiallisiin, jota jakoa OSTWALD osaksi käyttää. Loogillis-matemaattista värioppia (OSTWALD käyttää siitä nimeä "mathetische Farbenlehre") ei kaunosielu GOETHE kaivannut.

Värioppia tutkivat myös saksalainen filosofi SCHOPENHAUER, ja maalari RUNGE, ranskalainen kemisti CHEVREUL, matemaatikko GRASSMANN, kuuluisat fyysikot HELMHOLTZ ja MAXWELL sekä fysioloogi HERING.


§ 3. Nyt siirrymme OSTWALDin värioppiin. Saadaksemme käsitteet selviksi, huomautamme ensin, että sanaa väri usein käytetään väärässä merkinnässä. Kaikki, mitä näemme on välittömästi värejä, jotka täyttävät suurempia tai pienempiä näköpiirimme osia. Kahden välialueen välillä on raja. Mutta aineita, joita värjäämiseen käytetään, emme sano väreiksi, vaan väriaineiksi. Energia, joka vaikuttaessaan silmäämme saa aikaan väriaistamisen, on taas valo.

Värit jaetaan
1. epäkirjaviin (unbunt): valkoinen, harmaa, musta ja kaikki niiden välillä olevat värit.

2. kirjaviin (bunt): keltainen, punainen, sininen, vihreä ja kaikki niiden välillä ja vieressä olevat värit.

Vaikkakin usein ainoastaan jälkimmäiseen ryhmään kuuluvia pidetään todellisina väreinä, on sopivampi lukea myös edellinen ryhmä niihin, sillä ainoastaan silloin voidaan sanoa, että kaikki näköaistoksemme välittömästi ovat muodostetut väreistä.

V. 1914 oli KÖLNER-WERKBUND-AUSSTELLUNG'in suuri värinäyttely ja silloin huomattiin väriopin uudentaminen välttämättömäksi. Tuon tärkeän tehtävän ylin johto annettiin W. OSTWALDille. Kysymykseen, mitkä seikat ennen kaikkea tekivät uudenväriopin laadinnan tarpeelliseksi vastaa OSTWALD, että tiede ei aikaisemmin kyennyt ratkaisemaan järkiperäisen väriopin päätehtäviä, vaan että se oli monessa suhteessa puutteellinen. Mitä tarkoitetaan esim. käsitteillä kyllästetty väri, värin puhtaus, kirjavan värin valoisuus?

Kun on määriteltävä käsite kyllästetty väri, niin puhutaan tavallisesti sellaisten värähdysten väreistä, joilla on sama periodi, siis eristetyistä spektraaliväreistä. Mutta lähempi tutkimus osoittaa, että spektraalivärien ja kyllästettyjen värien yhtäläistäminen ei voi olla oikea. Otamme esimerkiksi keltaisen värin, joka on puhtaimpia, mitä tekniikassa voidaan valmistaa. Helposti huomataan, onko siihen lisätty muita värejä, ennen kaikkea mustaa tai harmaata. Ne tiedemiehet, jotka ovat tutkineet tuota kysymystä, vakuuttavat, ettäkeltainen väri on puhtaista tai kyllästetyistä väreistä valoisin. Tarkastaessamme spektriä huomaamme, että siinä puhtaasti keltainen alue on hyvin kapea, sen psykofyysillinen vaikutus on siis korkeintaan muutama prosentti koko spektrin vaikutuksesta. Jos kyllästetty keltainen olisi identtinen spektraalivärin kanssa, niin sen valoisuuden pitäisi olla vain joku prosentti puhtaasti valkoisen kappaleen valoisuudesta. Mutta se on paljon suurempi, ehkä noin 90 % siitä. Tuosta seuraa, että puhdas keltainen väri ei sisällä ainoastaan spektraalipuhtaita säteitä, ei edes hiukan leveämpää spektraalialuettakaan, esim. 580—590 µµ [1µµ = 10-6 mm), vaan että siinä on suuri joukko muitakin säteitä. Puhtaasti keltaisten liuosten analysoiminen osoittaa myös, että niissä on säteitä kaikista spektrin osista, punaisesta aina vihreänsiniseen asti.

Värin puhtausastetta ja sen mittaamista koskeva kysymys on koko väriopin tärkeimpiä. OSTWALD väittää mielihyväliä antaneensa tarkan värinpuhtauden määritelmän (vrt. § 10), joka perustuu siihen, että luvuilla ilmaistaan, kuinka paljon valkoista ja mustaa kysymyksessä olevassa kirjavassa värissä on.

Aikaisempaa värioppia hyvin kuvaava on kirjavien värien valoisuutta koskeva kysymys. Sen vaikeus seuraa siitäkin, että kuten valo-opista on tunnettua, eriväristen valolähteiden vertaileminen tuottaa niin suuria vaikeuksia, että monet etevät tiedemiehet ovat arvelleet sitä mahdottomaksi, tunnustaen siten, että värin valoisuutta ei voida ilmaista luvulla. Periaatteellisesti voidaan kuitenkin menetellä siten, että jokaiselle kirjavalle värille määrätään harmaa väri, joka psykoloogisesti näyttää yhtä valoisalta kuin itse väri. Siten saadaan sen valoisuusarvo.

Huomautettakoon lopuksi, ettei väriopin ole aikaisemmin onnistunut tyydyttävästi selittää, mistä syystä spektrissä ei saada ruskeita ja öljypuun-vihreitä värejä, vaihdeltakoon valoisuutta ja sekoitettakoan värejä miten hyvänsä.

Mainitusta seuraa, sanoo OSTWALD, että värioppi on alusta alkaen uudelleen rakennettava, jotta se voidaan liittää eksaktiseen tieteeseen. Erittäin tärkeä on asian käytännöllinen puoli. Ajattelemme ennen kaikkea laajaa väriaineiden teollisuutta, joka tähän asti ei ole voinut yksikäsitteisesti merkitä tuotteitaan luvuilla ja mitoilla. Kuinka tarkkaan ilmaistaan esim. fysiikassa lämpötila, sähköjännitys, tilavuus luvuilla ja yksiköillä! Tieteellisen väriopin päämäärä on sen liittäminen absoluuttiseen mittajärjestelmään. Näytämme seuraavassa miten OSTWALD koettaa toteuttaa suunnitelmiaan, puhuen ensin epäkirjavista väreistä.


§ 4. I. Epäkirjavat värit. Kun pianolla yhtaikaa painetaan useampia aivan mielivaltaisia koskettimia, syntyy tavallisesti vastenmielinen dissonanssi, harvoin miellyttävä konsonanssi. Kun samoin monta eri väriä yhdistetään mielivaltaisesti, tekevät ne yhteensä usein epämieluisan, parhaassa tapauksessa välinpitämättömyyden vaikutuksen, ne vaikuttavat epäharmoonisesti. Luonnossa tapaamme sitävastoin usein miellyttäviä väriyhdistyksiä, samoin väritaiteellisesti lahjakkaiden henkilöiden töissä. Kun miellyttävässä väriharmoniiassa joku väri korvataan toisella mielivaltaisella, häviää usein miellyttävä tunne. Siitä päätämme, että väriyhdistelmät samoin kuin ääniharmoniat seuraavat määrättyjä lakeja, joiden rikkominen saa aikaan epämiellyttäviä tunteita. Ja kuten ääniopissa kaksi säveltä sointuu hyvin yhteen, jos niiden intervallina on yksinkertainen murtoluku, niin voimme OSTWALDin kanssa lausua väriharmoniikan päälauseen seuraavasti: harmoonisina eli yhteenkuuluvina voivat ainoastaan sellaiset värit esiintyä, joiden ominaisuudet ovat määrätyissä yksinkertaisissa suhteissa toisiinsa. Tulokset, joihin mainittu lause johtaa, osoittavat sen oikeaksi.

Alamme yksinkertaisimmalla tapauksella, valkoisella, mustalla ja niiden välillä olevilla harmailla väreillä. Ne muodostavat jatkuvan yksidimensionaalisen sarjan, jonka päätepisteet ovat valkoinen ja musta. Kun värejä ei ole monta, löytää tottumaton silmäkin sarjasta jokaisen värin aseman, sillä toinen väri on valoisampi, toinen tummempi kuin sen viereinen väri. Epäkirjavat värit eroavat siis toisistaan yhden ainoan ominaisuuden, nim. valoisuuden (Helligkeit) suhteen.

Harmaat värit syntyvät sekoittamalla valkoista ja mustaa, esim. värilevyllä. Olkoon valkoisen ja mustan osan summa (esim. koko värilevyn pinta) 1 ja merkitköön w valkoista, s mustaa osaa, niin w+s = 1. Kun annamme w:n muuttua jatkuvaisesti o:sta 1:een, muuttuu s jatkuvaisesti 1:stä 0:aan. s = 0 antaa raja-arvon w = 1, siis "täysin valkoista", w = 0 eli s = 1 sarjan toisen pään, "täysin mustaa". Käytännössä ei täysin valkoista ja täysin mustaa saada, ne ovat ihannekäsitteitä. Mikään valkoinen väri ei nim. heijasta kaikkea sitä kohdannutta valoa ja jokainen musta väri heijastaa jonkun verran valoa. Lähinnä valkoista rajaa on barytvalkea (bariumsulfaatti). Kun sen valkeus merkitään 100:11a, on sinkkivalkean 95, se heijastaa siis 95 % sitä kohdanneesta valosta. Liidun valoisuus on saman asteikon mukaan vain 80 ja se on sitäpaitsi kellertävää, kuten helposti huomaa vertaamalla sitä mainittuihin väreihin.

Kun kaksi väriä (esim. harmaata) eroaa vain hyvin vähän toisistaan, voi ainoastaan tottunut silmä eroittaa ne. Ja erotusaskel voidaan tehdä niin pieneksi, ettei mikään inhimillinen silmä sitä huomaa. Pienin vielä huomattava raja-askel (noin 1 % ero valkopitoisuudessa) on n. s. kynnys (Schwelle). Sen suuruus vaihtelee henkilöstä toiseen ja se riippuu sitäpaitsi havaitsijan hetkellisestä kyvystä. Harjoituksen ja tarkkaavaisuuden kautta vähenee tuo askel.

Täysin valkoinen on siis pinta, joka heijastaa kaiken valon, täysin musta pinta, joka ei heijasta mitään valoa. Harmaa on pinta, joka heijastaa osan sitä kohdanneesta valosta.

Täysin musta pinta saadaan, kun mustasta paperista valmistetaan kuutio (musta pinta sisäänpäin), jonka sivuun tehdään aukko. Viimemainittu on tummempi kuin mikään saatavana oleva musta väri, vieläpä tummempi kuin musta silkkisamettikin. Viimemainittu heijastaa siis vielä jonkun verran valoa.


§ 5. FECHNERin laki. Olkoon valkoinen väri 0.80 (joka siis heijastaa 80/100 sitä kohdanneesta valosta) ja musta väri 0.05 (joka heijastaa 5/100 valoa). Muodostamme aritmeettisen keskiarvon
0.80 + 0.05
----------- = 0.425.
     2
     
(Kokeet voidaan 2 tehdä esim. välilevyllä). Saamme silloin värin, joka on paljon lähempänä asteikon valkoista kuin sen mustaa päätä, sillä se näyttää miltei valkoiselta. Tuo omituinen seikka riippuu n. s. WEBER—FECHNERin laista (1850), joka sovellettuna tähän tapaukseemme lausun, että harmaiden värien väliset intervallit näyttävät olevan yhtä suuria ainoastaan silloin, kun niiden valoisuudet muodostavat geometrisen ( ogaritmisen) sarjan. Saadaksemme valkoisen ja mustan keskivälillä olevan harmaan värin tulee meidän ottaa 0.20 eikä 0.425, sillä 0.80 : 0.20 = 0.20 : 0.05. Luvut 0.80, 0.20 ja 0.05 muodostavat geometrisen sarjan. Mutta kun äärimmäisestä valkoisesta äärimmäiseen mustaan kulkevat harmaat asteet voidaan järjestää geometriseen sarjaan äärettömän monella eri tavalla, jotka eroavat toisistaan suhdeluvun suuruuden kautta, valitsee OSTWALD niistä mukavuuden vuoksi yhden, jolla on se ominaisuus, että intervalliin 0.01—0.10 joutuu 10 termiä ja intervalliin 0.10—1.00 yhtä monta termiä. Luvut saadaan helposti lasketuksi siten, että määrätään logaritmien 0.900, 0.800 j. n. e. numeroarvot. Etsittyjä lukuja ei voi lausua tarkoin desimaaliluvuilla, mutta koska silmämme eivät ole aivan herkkiä värieroituksille, riittää seuraavassa taulukossa käytetty tarkkuus:
1.00   0.79   0.63   0.50   0.40   0.32 
0.25   0.20   0.16   0.13   0.100  0.079 
0.063  0.050  0.040  0.032  0.025  0.020 
0.016  0.013  0.010 j. n. e. 

Tuolla lailla on siis harmaajono jaettu osiin, kappaleihin. Mutta tarvitsemme tarkoin määrättyjä pisteitä eikä välialueita. Otamme siitä syystä kahden viereisen luvun keskiarvon, jolloin saadaan seuraava sarja:
0.89   0.71   0.56   0.45   0.35   0.28   0.22 
a      b      c      d      e      f      g 
0.18   0.14   0.11   0.089  0.071  0.056  0.045 
h      i      k      l      m      n      o 
0.035  0.028  0.022  0.018  0.014  0.011 
p      q      r      s      t      u  j. n. e. 

Lyhyyden vuoksi merkitään luvut kirjaimilla. Ylläolevassa sarjassa ovat kuitenkin askeleet käytännössä liian pieniä, joka toisen voi jättää pois. Siten saatu käytännöllinen harmaasarja (Grauleiter) käsittää siis kirjaimet a, c, e, g, i, 1, n, p, r, t, joista p:tä alemmat arvot eivät toistaiseksi tule kysymykseen, niitä kun ei voida valmistaa sivelemällä. Jos tulevaisuudessa kehittyneempi väritekniikka sallii vielä tummempien värien valmistamisen, niin yllämainittu menettetytapa yksikäsitteisesti osottaa mitkä seuraavat asteet ovat. - Kirjaimiin liittyvät luvut ilmaisevat paljonko valkoista ja mustaa jokaisessa värissä on. Niinpä h;ssa on 18 % valkoista ja 82 % mustaa.

Harmaasarjamme on graafisesti esitettynä i;ssä kuv. Kuvassa 1 on vasemmalla puolella oleva viiva jaettu io:een yhtä suureen osaan. w edustaa sen valkoista, s sen mustaa päätä. Niiden välillä olevat jakopisteet vastaavat harmaita värejä 0.9, 0.8, 0.7, 0.6, 0.5, 0.4, 0.3, 0.2, 0.1; yhtä pitkän oikeanpuolisen viivan pisteet taas värejä a, c, e, g, i, 1, n, p. Näemme, että ensimmäiset askeleet ac ja ce ovat pitkiä, mutta seuraavat askeleet yhä lyhyempiä. p:tä seuraavia (äärettömän monia) pisteitä ei tilan ahtauden vuoksi voi selvästi merkitä kuvioon.

Kuv. 1 b:ssä on päinvastoin yhtä suuret aistimusasteet kuvattu yhtä pitkinä viivoina, ja silloin kasvavat vasemmanpuoliset viivat alaspäin.

Jako muistuttaa logaritmista laskupuikkoa, tuota kaikille teknikoille tuttua apukojetta. Mallisarjaa voi senjohdosta yhtä hyvin sanoa logaritmiseksi kuin geometriseksi.

Käytännössä menetellään yksinkertaisesti siten, että harmaa mallisarja asetetaan tutkittavalle väripinnalle ja määrätään mitä normaalivärejä pinnan värit lähinnä vastaavat.



Sekä yllämainitusta että käytännöllisistä, värilevyllä tehdyistä kokeista seuraa, että vähän mustaa lisättynä suureen määrään valkoista tekee sen vain vähän mustemmaksi, jotavastoin täysin musta levy, johon piirretään valkoinen viiva, pyöriessään näyttää selvästi harmaalta.


§ 6. Harmaat värisoinnut. Moni luulee, että kaikki epäkirjavat yhdistelmät ovat harmoonisia, kuten kaikki kissat ovat pimeässä harmaita. Mutta niin ei asianlaita ole. OSTWALD huomauttaa nimenomaan, että tuollaisten mielipiteiden olemassaolo selvästi todistaa, että väriharmonia-aisti tähän asti on vain vähän kehittynyt.

Kirjassaan "Die Harmonie der Farben" hän esittää kolme kuvaa, joissa jokaisessa on sama kolmesta harmaasta väristä tehty malli. Ensimmäisessä kuviossa ovat värit eeg, siis yhtä suuret kahden asteen välit, toisessa c g 1, siis myös yhtä suuret neljän asteen välit, kolmannessa c e n, jossa askel e n on suurempi kuin c e. Molemmat edelliset vaikuttavat silmäämme miellyttävästi, viimeinen epämielyttävästi. Jo siitä huomaamme, että järjestys vaikuttaa harmoonisesti.

Käyttämällä kombinatoriikin sääntöjä saadaan kolmella harmaa-asteikon värillä seuraavat väriharmoniiat:
1. Välinä kaksinkertainen askel:
1. a c e  3. e g i  5. i l n 
2. c e g  4. g i l  6. l n p
2. Välinä kaksi kaksinkertaista askelta:
7. a e i  9. e i n
8. c g l  10. g l p 
3. Välinä kolme kaksinkertaista askelta:
11. A g n  12. c i p

Siinä jo 12 eri harmoniaa. Mutta jokainen noista kolmesta kombinatiosta voi mallissa esiintyä eri tavalla. Kun tarkastamme yksinkertaisinta tapausta, jolloin mallissa on vain kolme eri kenttää, voidaan niihin sijoittaa kolme eri väriä kuudella eri tavalla: I II III, I III II, II III I, j. n. e. Kaikkiaan saadaan siis tässä tapauksessa 6 x 12 = 72 eri mahdollisuutta, jotka yleensä näyttävät hyvinkin erilaisilta. Niitä voi yksinkertaisissa tapauksissa tutkia käyttämällä värikortteja, jotka liittyvät "Die Harmonie..." kirjaan. - Samoin voidaan käyttää neljästä, jopa viidestäkin väristä muodostettuja yhdistelmiä. Kombinaatiomahdollisuudet kasvavat silloin hyvin suurilukuisiksi. Kaikissa noissa tapauksissa on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että mallien eriväriset pinnat ovat jotakuinkin yhtä suuria. Muuten, jos joku pinta on hyvin suuri, toinen hyvin pieni, on vaikutus silmäämme toinen, tehtävä mutkistuu ja vaatii ratkaistamisekseen erikoistutkimuksia. Joka tapauksessa voidaan sanoa OSTWALDin kanssa
Gesetzlichkeit = Harmonie, lainmukaisuus = harmonia.


§ 7. Harmoteekki. Väriharmoniain tutkimiseen suosittelee OSTWALD harmoniakokoelman, harmoteekin (Harmothek) hankkimista. Käytetään kortteja, joilla jokaisella on oma harmaa tai kirjava värinsä. Parasta on käyttää kaikkialla täsmälleen samaa kokoa. Sopivimpana suosittelee OSTWALD "maailmankokoa" VI, 80 X 113 mm. Hän ennustaa, että pian tulee kaikkialla syntymään väriyhdistyksiä, samoin kuin nyt on musiikkiyhdistyksiä. Väriyhdistyksien jäsenet tulevat kokouksissaan näyttämään toisilleen keksimiään väriharmonioita. Ja toisinaan pidetään suurempia kokouksia, värijuhlia, kuten nykyään musiikkijuhlia. Niissä esitetään erikoisesti miellyttäviä ja omituisia väriharmonioita.

Kysymme nyt miten harmoteekkiin kuuluvat värikortit ovat valmistettavat. Joko siten, että kortteihin kiinnitetään kumilla erivärisistä papereista leikattuja suorakaiteita tai sivelemällä (tünchen) kortit värillä. Edellinen menettelytapa on tietenkin yksinkertaisempi, kun vaan saadaan oikeavärisiä papereita. Mutta siinäpä vaikeus onkin! Tehtailija ei tiedä mitä värejä hänen tulee valmistaa, ja ostaja ei tiedä mitä hänen tulee vaatia. Mutta kun kerran harmaaasteikko ja muut kirjavat mallivärit tulevat yleisesti otetuksi käytäntöön, valmistavat tehtaat harmaat välit a c e g i l n p ja määrätyt kirj. värit ja ostajan tarvitsee vain mainita kirjain saadakseen oikean värin. OSTWALD on jo laskenut kauppaan normaalipapereita, jotka vaikkakaan ne toistaisesti eivät ole aivan moitteettomia, kuitenkin edustavat korkeampaa tuotantotasoa kuin aikaisemmin käytetyt väripaperit.

Sivelemiseen käytetään joko tusshia, parhaiten n. s. saksalaista, ei kiinalaista tusshia, neutralisoitua nigrosiinia y. m. Ne sekoitetaan vedellä kunnes saadaan asteikon välit a c .... OSTWALD käyttää nimityksiä "freie" und "eingestellte Tünchen" (sivellys), "Decktunchen", "Pulvertünchen" j. n. e. Pulverisively on erittäin mukavaa. Pulverit sekoitetaan nestemäiseen sideaineeseen (Bindemittel), esim. vaaleaan liimaan, joka on liuotettu veteen. Tarkempia käyttöohjeita saa OSTWALDin kirjasta "Die Harmonie . . ." s. 22—25. sekä "Beiträge zur Farbenlehre", Abh. d. math. phys. Klasse d. Kgl. Sächs. Ges. d. M iss. Bd. 34 Nr III 1917, e. k. viides kappale. Mainittuja väliaineita saa Kustannusyhtiö UNESMAIta Deipzigistä, Kantstrasse 17, joka myy ENERGIE-Werke G. m. b. H. Gross-Bothenissa Sachsen'issa olevain tehtaiden tuotteita.

Ennenkuin siirrymme puhumaan kirjavista väreistä, mainitsemme, että kemigraalisissa laitoksissa ja kirjapainoissa valmistetaan harmaita pintoja siten, että valkoinen pinta peitetään hienoilla viivoilla tai pisteillä. Kun merkit ovat kyllin lähellä toisiaan, ei silmä erolta niitä toisistaan, vaan pinta näyttää harmaalta. Saadaksemme vaaleinta harmaata väriämme, nim. c, on meidän teoreettisesti otettava 0.56 osaa valkoista ja 0.44 osaa mustaa, mutta koska paperin valoisuus parhaimmassa tapauksessa on noin 0.85 ja hyvän painomustan 0.056 (siis ei aivan mustaa) ja puolet pintaa on peitetty, saadaan harmaa väri ½ .0.85 + ½ . 0.056 = 0.453. Kun mielimme saada 0.56, on siis otettava melkein 2/3 valkoista eli tarkemmin 0.64 koko pintaa. Tuolla tavoin voidaan joka erikoisessa tapauksessa suorittaa laskut. (Vrt. myös R. ENGELHARDT, Der Goldene Schnitt im Buchgewerbe, Leipzig 1919, Tafel 41).

Epäkirjavain väriharmoniain tunteminen on siis tärkeää ei ainoastaan taiteilijoille, vaan myös kemigraalisissa laitoksissa ja kirjapainoissa työskenteleville. Vieläpä voivat naiset puvuissaan suurella menestyksellä käyttää harmaasarjan harmonioita. Luonnossa esiintyy epäkirjavia värejä harvoin. Ihastuttavan esimerkin tarjoaa meille västäräkki, jonka värit ovat a g n, siis samanvälinen kolmiharmonia. Epäilemättä tuo sievä lintu näyttäisi rumemmalta, jos väliasteet olisivat erisuuruisia.


§ 8. II. Kirjavat värit. Täysi väri (Vollfarbe) on väri, joka ilmaisee ainoastaan määrättyä värisävyä eikä sisällä epäkirjavia osia. Se on ihanneväri, jota todellisuudessa ei koskaan saada, koska kirjavat värit aina sisältävät jonkun verran valkoista ja mustaa.

Epäkirjavat värit eroavat toisistaan ainoastaan valoisuutensa kautta, ne muodostavat yksinkertaisen (yksidimensionaalisen) moninaisuuden. Sitä vastoin voidaan kirjavat värit muuttaa eri tavalla. Esim. voidaan

a) Punainen väri tehdä keltaisemmaksi tai sinisemmäksi, sininen punaisemmaksi ja vihreämmäksi, vihreä sinisemmäksi ja keltaisetiiniäksi. Sanomme sitä värisävyn muutokseksi.

b) Säilyttää värisävy ja lisätä yhä kasvavia määriä valkoista, jolloin väri tulee yhä valoisammaksi.

c) Lisätä yhä suurempia määriä mustaa.

d) Lisätä sekä valkoista että mustaa, siis harmaata. d) on siis b):n ja c);n yleisempi tapaus.

Jokainen väri voidaan mainitun mukaan pitää muodostuneena puhtaasta väristä, valkoisesta ja mustasta määrätyissä suhteissa. Senvuoksi sanomme että kirjavat värit muodostavat kolmikertaisen (kolmidimensionaalisen) moninaisuuden.

Värisävynsä (Farbton) mukaan, siis sen ominaisuuden mukaan, joka merkitään nimellä keltainen, punainen, sininen, vihreä, . . . järjetyvät täysvärit suljettuun jonoon, sarjaan, joka tavallisesti esitetään ympyränä. Väriympyrässä, oikeammin värisävy-ympyrässä eroitamme kahdeksan luonnollista pääväriä, nim. keltainen, oranssi (OSTWALD käyttää nimitystä Kress), punainen, violetti (Veil), ultramariinisininen (Ublau), jäänsininen (Eisblau), merenvihreä (Seegriin) ja lehdenvihreä (Laubgriin). Koska niiden väliset asteet ovat liian suuria, jaetaan jokainen pääväri vielä kolmeen asteeseen, jotka saavat nimen ensimmäinen, toinen, kolmas, keltainen, oranssi, punainen, j.n. e. Ajattelemme väriympyrän kehän jaetuksi sataan yhtä suureen osaan. Mutta koska 3 x 8 = 24 ei sisälly tasaisesti sataan, korvataan murtoluvut lähimmällä kokonaisella luvulla. Saadaan siis seuraava jako:

             Ensimmäinen Toinen  Kolmas 
Keltainen    00          04      08 
Oranssi      13          17      21 
Punainen     25          29      33 
Violetti     38          42      46 
U-sininen    50          54      58 
Jäänsininen  63          67      71 
Merenvihreä  75          79      83 
Lehdenvihreä 88          92      96 

Noista 100:sta väristä muodostetaan väriympyrä siten, että sen yläosaan sijoitetaan valoisimmat värit, lehdenvihreä ja keltainen, oikealla puolella on oranssi ja punainen, vasemmalla merenvihreä ja jäänsininen. Väriympyrän alimmassa osassa ovat pimeimmät värit, violetti ja u-sininen. Tunnettujen kahdeksan päävärin edustajana voidaan pitää keskimmäistä riviä, siis keltaisten värin 04, oranssin 17, punaisen 29 j. n. e.

Väriympyrä tekee, sellaisena kuin OSTWALD sitä esittää "Farbenfibels"-kirjassaan hyvin miellyttävän vaikutuksen. Se jakaantuu kahteen osaan: lämpimiin ja kylmiin väreihin. Edelliseen kuuluvat lehdenvihreä, keltainen, oranssi ja punainen, toiseen violetti, u-sininen, jäänsininen ja merenvihreä. Jakopisteet ovat suunnilleen 88 ja 38. Koska värien intervallit sitäpaitsi ovat yhtä suuret, voidaan väriympyrän värejä käyttää värisävynormeina. Kahden viereisen värin ero on jo niin pieni, että se on lähellä kynnystä.

Sellaisia värejä, jotka optillisesti sekoitettuina muodostavat neutraali-harmaata, sanotaan vastaväreiksi (Gegenfarben). Sellaisia ovat
Keltainen ja u-sininen
oranssi " jäänsininen
punainen " merenvihreä
violetti " lehdenvihreä.

Väriympyrässä ne seisovat halkaisijain vastakkaisissa päissä. Keltainen, u-sininen, punainen ja merenvihreä saavat myös nimen alkuvärit. Aikaisempi otaksuma, että on 6 pääväriä ja 3 alkuväriä, on siis OSTWALDin mukaan väärä.

Luonnossa esiintyvät värit jäänsininen ja merenvihreä vain harvoin. Senvuoksi onkin vasta-alkajan vaikeampaa eroittaaniitätoisistaan kuin muita yleisempiä värejä, sillä hän ei ole niihin tottunut. Kukkien väritkään eivät saavuta korkeampia arvoja kuin kolmas usininen 58, lehtien värit alkavat vasta lehdenvihreällä 88. Perhosiltakin puuttuvat jäänsininen ja merenvihreä. Ne esiintyvät kuitenkin harvinaisen ja aran jäälinnun puvussa. - Muita väriympyrän värejä tapaa sitävastoin usein luonnossa, ja ne ovat meille sen johdosta hyvinkin tuttuja.


§9. III. Vaaleankirkkaat (hellklar) ja tummankirkkaat (dunkelklar) värisarjat syntyvät lisäämällä täysväriin valkoista tai mustaa. Edelliset, jotka eivät sisällä kuin hyvin vähän mustaa, merkitään samoilla kirjaimilla a c e g i l n p kuin epäkirjavan sarjan värit. Kuten epäkirjavassa sarjassakin merkitsee a täysin valkoista, c vaaleinta, siis enimmän valkoista sisältävää kirjavaa väriä, p tumminta paperille ilmestyvää väriä. Villalla, silkillä ja ennen kaikkea sameteilla saadaan kuitenkin vielä tummempia värejä. - Kun on 24 värisävymallia (Farbentonnorm), niin syntyy 24 täysin määrättyä vaaleankirkasta värisarjaa, jotka sopivasti merkitään sekä väsisävyn numerolla että kirjaimilla. Esim. u-sininen 54 antaa sarjan 54 c, 54 e, 54 g j. n. e. Mutta osoittaaksemme että ne ovat vaaleankirkkaita, siis mustasta melkein vapaita värejä, lisäämme niihin vielä kirjaimen a. Täydellinen merkitys on siis tässä tapauksessa 54 ca, 54 ea, 54 ga j. n. e.

Kun jokainen täysi väri siten antaa alun seitsemälle vaaleankirkkaalle välisarjalle, on vaaleankirkkaiden mallien koko luku 7 X 24 = 168.

Vaaleankirkkaat värit ovat taidemaalarille tuttuja, koska ne syntyvät sekoittamalla täysiväriin valkoista. Vesivärejä käytettäessä saadaan vaaleankirkkaita värejä peittämällä valkoista paperia yhä ohuemmilla värikerroksilla. Siinä tapauksessa muuttuu kuitenkin tavallisesti pigmentin värisävy. Niinpä oranssi tulee yhä keltaisemmaksi kuta ohuempi kerros on, punainen 25 sinisemmäksi, violetti sinisemmäksi, sininen vihreämmäksi j. n. e.

Tummankirkkaat värisävyt seuraavat samoja lakeja kuin vaaleankirkkaatkin, mutta edellisiä on vaikeampi valmistaa, kun ei ole mustia sivellyksiä, jotka eivät heijasta ainakin jonkun verran valkoista valoa. Sieviä tummankirkkaita värejä nähdään usein kirjavissa lasiakkunoissa ennen kaikkea vanhain kirkkojen akkunanruuduissa.




§10. IV. Himmeät värit.
Väri, joka täysvärin ohella sisältää yhtaikaa valkoista ja mustaa, on himmeä (trüb). Himmeät värit esitetään sopivasti samavärisävyisellä (farbtongleich) kolmiolla (kuva 2). v merkitsee siinä täysväriä, w valkoista, s mustaa. Vaaleankirkkaat värit, jotka täysvärin ohella sisältävät valkoista, järjestyvät pitkin kolmion sivua vw. Niiden yhtälö on v+w=l. w=0 antaa täysvärin, v=0 valkoisen värin. Tummankirkkaat värit ulottuvat taasen pitkin sivua vs. Niiden yhtälö on v+s=l. s=0 antaa täysvärin, v=0 puhtaan mustan. Mutta sen ohella voidaan v:stä vetää suoria mielivaltaiseen sivulle ws sijaitsevaan pisteeseen, siis täysiväriin lisätä harmaata. Yleinen yhtälö on siis v+w+s=1. Se osoittaa, että jokainen väri on muodostunut puhtaasta väristä, valkoisesta ja mustasta. Vasta kun kaksi noista kolmesta suureesta on tunnettu, saadaan kolmas täysin määrätyksi. Värin puhtaus määritellään siis kaavalla v=i-w-s.

Mainittu seikka saadaan geometrisesti hyvin esille. Piirrämme tasasivuisessa kolmiossamme mielivaltaisesta pisteestä m yhdensuuntaisia ma, mb, mc kolmion sivuille. Summa ma+mb+mc = kolmion sivu. Kun sille annamme arvon 1, voidaan merkitä ma=v, mb=w ja mc=s, jolloin saadaan himmeiden värien yhtälö.

Erikoista huomiota ansaitsevat samavärisävykolmiossa sivut ja niille piirretyt yhdensuuntaiset suorat. On jo mainittu että vw edustaa vaaleankirkasta ja vs tummankirkasta värisarjaa. ws taas on jo aikaisemmin käsitelty harmaasarja. vw:n ja vs:n yhdensuuntaiset suorat antavat sarjoja, joiden värit ovat läheisessä suhteessa toisiinsa, koska edellisissä s, jälkimmäisissä w pysyy muuttumattomana. OSTWALD käyttää nimityksiä yhtä musta, yhtä valkoinen (Schwarzgleiche, Weissgleiche). Niiden lisäksi tulevat ws viivalle yhdensuuntaiset varjosarjat (Schattenreihen) , jotka ovat saaneet nimensä siitä, että ne syntyvät luonnossa, kun samanvärisen kappaleen eri paikat tulevat eri kirkkaasti valaistuksi. Kun jonkun värin valkopitoisuus ja mustapitoisuus tunnetaan, saadaan sen asema systeemissä määrätyksi piirtämällä sen kautta yhdensuuntaiset viivat sivuille. Niinpä on F (kuv. 3) väri, jonka sävy olkoon esim. 56 ja joka sisältää 20 % valkoista ja 40 % mustaa.





Kuten aikaisemmin esitetyissä sarjoissa on samavärisävyisen kolmion pinta peitetty jatkuvaisesti muuttuvilla väreillä, joita voidaan eroittaa tuhansia. Järjestääksemme tuon moninaisuuden lähdemme ws sivulta ja jaamme sen sarjaan (vrt.kuv. 4) sekä vedämme jakopisteistä suoria yhdensuuntaisina wv ja sv sivuille. Kolmio tulee sen kautta jaetuksi 28 suunnikkaaseen, johon lisäksi tulee 8 kolmiota pitkin ws sivua. Pintaosat pienenevät s pistettä kohti. Jos tahdomme, että yhtä suuria tunneaskelia vastaa yhtä suuret pinnat, tulee meidän ikäänkuin venyttää kolmion pintaa kunnes välit kaikilla sivuilla ovat yhtä suuret. Silloin saamme kolmion, jossa kaikki ruudut ovat samankokoisia (kuva 5). Ne merkitään kahdellakirjaimella. Ensimmäinen kirjain antaa ruutua vastaavan värin valkopitoisuuden, toinen sen mustapitoisuuden. Kolmio sisältää siis kaikki ne mallinmukaiset sekoitusvärit, jotka saadaan täysiväristä aina valkopitoisuuteen p asti. Niinpä on 29 le toinen punainen väri, jonka valkopituisuus on 1 ja mustapitoisuus e. Värit tulevat siten yksikäsitteisesti määrätyiksi värimerkeillä. Viimemainituilla on väriopissa sama merkitys kuin nuoteilla sävelopissa.



Jokaiseen värisävyyn kuuluu tuollainen kolmio. Koska löytyy 24 mallivärisävyä, saadaan siis 24 samavärisäyvyistä kolmiota Jokaisessa kolmiossa on 28 kirjavaa mallia, siis kaikkiaan 24 X 28 =672, johon vielä tulee 8 epäkirjavaa värimallia, siis kaikkiaan 680.

Olemme tässä otaksuneet, että sarjamme loppuu pisteessä p. Jos tekniikan onnistuu valmistaa värejä, joissa on vielä vähemmän valkoista, kasvaa mallien luku nopeasti.




§ 11. V. Värikappale. On mainittu, että kaikki kysymykseen tulevat värisävyt esitetään väriympyrällä. Sen jälkeen on näytetty, miten jokainen täysväri voidaan muuttaa lisäämällä valkoista tai mustaa tai kumpaakin. Vastaavat värisävyt saadaan samavärisävyisistä kolmioista. Jokaiseen kolmioon kuuluu yksi ainoa täysväri. Kolmioita on kaikkiaan 24. Ne voidaan yhdistää kaksoiskartioksi (kuv. 6, 7), jonka akselin muodostaa epäkirjava sarja. Kaksoiskartion ylempi kärki on valkoinen, sen alempi kärki musta. Täysvärit peittävät sen kannan ympyrän kehän. Tuo kaksoiskartio (OSTWALDin FARBKÖRPER) antaatarkan kuvan koko värikunnasta.



Pääleikkaustasot. Hyvä käsitys välikappaleesta saadaan leikkaamalla se määrätynsuuntaisilla tasoilla. Asetamme ensin leikkaustason akselin kautta. Silloin saamme kaksi samavärisävyistä kolmiota, joiden täysvärit ovat toisensa vastavärejä. Täysväri on kolmion uloimmassa kärjessä, kuta lähempänä akselia värit sijaitsevat, sitä vähemmän puhtaita ne ovat. Yhtä valkoiset ja yhtä mustat viivat kulkevat ulkosivujen suuntaisesti, varjoviivat akselin suuntaisesti. Varjoviivat sisältävät värejä, jotka ovat yhtä puhtaita. Niitä sanotaan yhtä puhtaiksi (Reingleiche). Harmaansarjan puhtaus on tietenkin 0. Sitä seuraavien pystysuorain viivain puhtaudet merkitään roomalaisilla numeroilla. Täysvärin puhtaus on 1.

Kun leikkaustaso asetetaan kohtisuoraan kaksoiskartion akselia vastaan, syntyy ympyröitä, joista suurin on se, jonka kehässä täysvärit sijaitsevat. Kärkiä kohti vähenee ympyräin koko. Samassa ympyrässä on jokaisen värin valko- ja mustapitoisuus sama, koska kolmioiden vastaavilla ruuduilla on samat kirjaimet. OSTWALD antaa siitä syystä ympyröille nimen samanarvoinen (Wertgleich). Ne merkitään kahdella kirjaimella, esim. ca, ea, ga, j.n. e. ja niitä on kaikkiaan 28. Jokainen sisältää 24 väriä. Kirjavien värien koko lukumäärä on siis 24 x 28 = 672, kuten jo ennen on mainittu.

Mallivärit voidaan siis järjestää joko 24 samavärisävyisen kolmion tai 28 samanarvoisen ympyrän mukaisesti. Edellisessä tapauksessa on määräävänä tekijänä värisävyn yhtäläisyys, jälkimmäisessä sama valko- ja mustapitoisuus. Jokaisen ympyrän keskipiste sijaitsee kaksoiskartion akselissa, joka samalla kertaa muodostaa kolmioiden yhden sivun.

Värikappale tarjoaa siis kootun väriaineiston ja sillä on väriharmoniain tutkimisessa suuri merkitys.


§ 12. Epäkirjavain värien harmoniasta on jo aikaisemmin puhuttu. Mainittiin, että perussääntö kuuluu: harmonia = järjestys, ja se pitää paikkansa myös kirjavain värien suhteen.

Samanarvoisia (Wertgleich) harmonioita saadaan yhdistämällä väriympyrän jokaista väriä saman ympyrän muihin väreihin (paitsi aivan viereisiin). Tunnetuimpia väriyhdistelmiä ovat vastaparit. Kun tahdotaan yhdistää harmoonisesti kolme väriä, voidaan esim. jakaa ympyrän kehä kolmeen yhtä suureen osaan ja valita jakopisteiden värit. Siten saadaan miellyttäviä yhdistelmiä; käytännössä käytetään usein vääriä ja senjehdosta epämiellyttävästi vaikuttavia kolmikertaisia "väriharmonioita". Tietenkin voidaan samoin yhdistää 4,5 j. n. e. värejä. Harmoniani koko lukumäärä on äärettömän suuri ja ainoastaan pieni osa siitä tunnettu.

Samavärisävyisiä harmonioita. Samavärisävyisiä kolmioissa ei voi kuten ympyröissä yhdistää jokaista väriä mielivaltaiseen toiseen. Värisävymoninaisuus on nimittäin niissä jo niin komplisoitu, että on parasta rajoittua yksityisiin sarjoihin.

Sarjoista mainitsee OSTWALD ensi sijassa varjosarjat (§ 10), jotka antavat sävynsävy (Ton in Ton)-nimiset harmoniat.

Kun FECHNERin kolmiosta (kuva 5) määrätään varjosarjoihin kuuluvat kirjaimet, nähdään, että niissä, vastakohtana yhtä valkoisille ja yhtä mustille sarjoille, yksi kirjain ei pysy muuttumattomana, vaan molemmat muuttuvat. Varjosarjassa ca, ec, ge, ig, li, nl, pn on kirjaimien väli kaksinkertainen askel, varjosarjassa ga, ie, le, ng, pi kolmikertainen askel.

Kun määrätylle värille on haettava varjosarja, niin se kyllä saadaan kuvasta 5, mutta vielä yksinkertaisemmin käyttämällä n. s. varjopuikkoa (Schattenschieber) , kahta kirjaimilla a, c, e . . . varustettua kaitonkikaistaletta, joista toisen voi siirtää toista pitkin. Siirretään kunnes annetun värin molemmat kirjaimet ovat vierekkäin; muut kirjainparit ovat silloin varjovärien välimerkit.

Käyttämällä yhtaikaa harmonian erikoissääntöjä saadaan yhdistettyjä harmonioita, joiden luku on rajaton.



§ 13. Tilan ahtauden vuoksi tyydymme yllämainittuun selostukseen. Mutta ennenkuin lopetamme selostuksemme, annamme kuitenkin viittauksen siitä miten värisävyjä fysikaalisesti voidaan tutkia. OSTWALD omistaa tuolle seikalle fysikaalisessa väriopissaan kokonaisen luvun. Pyörivästä värilevystä on jo puhuttu. Voidaan myös käyttää LAMBERTin peiliä (1760), joka yksinkertaisemmassa muodossaan (kuva 8) on läpikuultava tasolevy, asetettuna kohtisuoraan alustaa vastaan. Sekoitettavat värit asetetaan symmetrisesti lasin eteen ja taakse. Toisen värin kuva sattuu silloin toiseen ja syntyy sekoitus. Vaikeuksia tuottaa se seikka, että heijastunut valomäärä on paljon pienempi kuin taittunut valomäärä.

Vielä mukavammin tutkitaan värisävyjä n. s. pomi’lla (Der Pomi), joka perustuu valon kaksoistaittumiseen. Muutamat kristallit, esim. kalkkisälpä, taittavat kuten tunnettua, valon siten että määrätystä esineestä syntyy kaksi kuvaa, jotka sijaitsevat jonkun matkan päässä toisistaan ja joiden säteet ovat polarisoidut kohtisuoraan toisiaan vastaan. Mukavasti saadaan kaksoistaittumista n. s. WOLLASTON-prismoilla.

Kun tuollaisen prisman läpi tarkastetaan väriympyrään kuuluvaa värikorttia, saadaan siis kaksi kuvaa, ja kun viereen pannaan sen vastavärikortti, siitä myös kaksi kuvaa. Helposti voidaan asettaa kortit siten, että vastavärit peittävät toisensa. Värit ovat yhtä puhtaita, jos ne sekoitettuina antavat neutraaliharmaata, muussa tapauksessa vallitsee puhtaampi väri. Mutta se voidaan heikentää käyttämällä n. s. NICOLin prismaa, joka sopivasti kiinnitetään WOLLASTON-prisman yläpuolelle. Siten syntyy koje, jolla voidaan sekoittaa värit mielivaltaisessa suhteessa.



Kuva 9 näyttää pomin yksinkertaisessa muodossaan. Nicoli N voidaan kiertää wollastonprisma W:n suhteen, kierroskulma määrätään asteikolla. Suhde, jossa edellinen heikentää jälkimmäisen synnyttämiä kuvia, riippuu nimittäin molempien kristallien tasojen keskinäisestä asemasta.

On olemassa muitakin väriensekoituskojeita, esim. HELMHOETZin, mutta niiden rakenne jääköön tässä selostamatta.


§ 14. Jälkikatsaus. Eri tutkijain harrastusten mukaisesti on värioppia käsitelty joko enemmän fysikaaliselta tai enemmän fysiologiselta kannalta. Tuollaisia vastakohtia ovat m. m. NEWTON ja GOETHE sekä HELMHOLTZ ja HERING. OSTWALD nojautuu kyllä HERINGin tutkimuksiin, mutta hänen kantansa on siitä huolimatta enemmän fysikaalinen kuin psykofyysillinen. HERING onkin uuden väriopin suhteen pysynyt jonkunverran varovalla kannalla.

On mainittu, että OSTWALD käsittelee värioppiaan monessa kirjassa ja aikakauslehtikirjoituksessa. Kulkien yksinkertaisemmasta vaikeampaan hän puhuu ensin valkoisesta, mustasta ja harmaista väreistä, vasta senjälkeen kirjavista. Elän tuo myös esille normaalivärejä. Kysymys on vain voidaanko ne tarkoin toistaa? Valkeisen ja mustan värin suhteen täytyy otaksua niin olevan, ne saadaan aina uudelleen samalla tarkkuudella. Ja kun kerran päätepisteet on määrätty, tunnetaan myös koko harmaasaija ja siten jokaisen värin valko- ja mustapiteisuus. Vaikeampi tehtävä on kirjavien värien reprodusciminen, on epäilttävä, antaako reseptin tarkka käyttäminen joka tapauksessa täsmälleen saman värisävyn? Tosin on OSTWALD määrännyt väriympyränsä 100 väriä vertaamalla ne spektraaliväreihin, jeieen aaltopituus on tunnettu. Mutta tuota keinoa ei voi käyttää purppuravärien suhteen, ja sen ohella voi epäillä eikö havaitsijan silmäin subjektiiviset ominaisuudet vaikuta tuloksiin. Siinä yksi uuden järjestelmän suurimpia vaikeuksia! Edeltäpäin on vaikeaa sanoa onko se täydellisesti voitettavissa.

Eri arvostelijat huomauttavat OSTWALDin väriopissa eri soikeista. Erinpä on W. KÖNIG (Thys. Zeitschr. 1919) tyytymätön kyllästettyjen värien määritelmään. 3:ssa pykälässä mainitsimme puhuessamme keltaisesta väristä, että värilliset pigmentit heijastavat leveitä spektraalialueita, esim. keltainen pigmentti äärimmäisen punaisen ja sen vihreänsinisen komplementtivärin välillä olevia säteitä. Keltaisella värillä tehdyt kokemukset sovelluttaa OSTWALD muihin väreihin väittäen että kyllästetty väri syntyy kaikkien kahden komplementtivärin välillä olevien aaltopituuksien yhteisvaikutuksesta, määritelmä, joka kyllä tuntuu omituiselta.

Kun aikaisemmin puhuttiin värin intensiteetistä tai valoisuudesta, puhuu OSTWALD sen harmaa- eli valko- ja mustapitoisuudesta. Väri on siis määrätty sävynsä, puhtautensa ja harmaapitoisuutensa kautta.

Ahkeralla työllään on OSTWALD lyhyessä ajassa melkoisesti laajentanut tärkeää värioppia koskevia tietojamme. Hän on saanut paljon kannatusta, mutta hän on muutamien tiedemiesten puolelta kohdannut suoranaista vastustustakin. Niinpä on K. W. FRITZ KOHLRAUSCH väittänyt (katso m. m. Fhysik. Zeitschr. 1920 ja 1922) ettei OSTWALDin värioppi ole tieteellisesti moitteeton sekä että HELMHOLTZin aikaisemmin perustettu värioppi yhtä hyvin sallii värisävyjen tarkkaa määrittelemistä ja merkitsemistä. Kuitenkin myöntää KOHLRAUSCHkin että OSTWALDin värioppi on yksinkertainen ja havainnollinen ja käytännössä riittävän tarkka. Käytännöllinen väritekniikka enkin nojautumalla siihen ottanut suuren askeleen eteenpäin, ennen kaikkea siten että on saatu joukko tarkoin määrättyjä värimalleja, joten ennen vallitseva epämääräisyys on hävinnyt. Standardisoiminenhan on nykyajan tunnussana. Kun OSTWALDin värioppi tulee tunnetuksi eri maissa, tietää tehtailija mitä hänen tulee valmistaa ja ostaja tietää mitä hänen tulee vaatia ja mitkä värit voidaan yheistää harmoniaksi. - Ja kuta enemmän avustajia OSTWALD saa eri maissa, sitä pikemmin tulee hänen oppinsa kehittymään.

Tämän kirjoituksen alussa lueteltiin muutamia OSTWALDin huomattavimpia värioppia koskevia kirjoituksia sekä mainittiin että ne voidaan tilata kustannusosakeyhtiö "UNESMAlta" Leipzigistä. UNESMAlta saa paitsi kirjallisuutta tilata mallivärejä, tusshia, väripapereita, väriliituja y. m. OSTWALD on laatinut värikokoelmia, jotka käyvät nimellä "Die grosse Farborgel A", "Die Pulverorgel B", "Die nasse Orgel C" sekä "Kleinchen". Edelliset ovat suuria ja verrattain kalliita, viimemainittu, kuten jo nimestä voi päättää, pieni.

Värikokoelmain tarpeellisuus seuraa jo siitäkin, että löytyy 8 epäkirjavaa, mutta 672 kirjavaa värimallia (§ 10, 11). On mainittu, että viimemainitut voidaan järjestää joko samavärisävyisten kolmioiden tai samanarvoisten ympyröiden mukaan. Kun siveltykset on järjestetty edellisellä tavalla, saadaan ilman vaikeuksia määrättyä värisävyä vastaava kolmio ja siitä sävyä, jotka sijaitsevat kolmion yhdelle sivulle yhdensuuntaisella suoralla.

Mutta kolmiojärjestys on yleensä epäkäytännöllinen, koska käytetään paljon enemmän erivärisävyisiä kuin samavärisävyisiä harmonioita. On senjehdosta tarkoituksenmukaisempi järjestää samanarvoiset värit (joissa on sama valko- ja mustapitoisuus) ryhmiin. Sitäpaitsi vaatii Kolmiojärjestys paljon enemmän tilaa, ja se on tärkeä seikka, kun on kysymys 672:sta väristä.

OSTWALD järjestää siis värit samanarvoisuuden mukaan. Saadaan 28 ryhmää, joissa jokaisessa on 24 väriä. Noita 24 väriä ei järjestetä ympyrään, vaan suorakaiteeseen siten että saadaan 4 vaakasuoraa riviä ja 6 väriä rivissä, siis seuraavasti:
00 04 08  13 17 21 
25 29 33  38 42 46 
50 54 58  63 67 71 
75 79 83  88 92 96.
Jokaisella värisävyllä on kaikissa levyissä sama asema. Levyt merkitään kahdella kirjaimella, jotka ilmaisevat värien valko- ja mustapitoisuuden, esim. ca, ec, ie, j. n. e. Jokainen levy muodostaa "väriurkujen" (Farborgel) "rekisterin".

Kun on määrättyä ne samasävyiset värit, joita tahdotaan käyttää määrätyssä mallissa, niin otetaan uruista kirjaimien määräämä rekisteri ja vastaavista paikoista ne samasävyuset värit, jotka tarvitaan mallia varten.

"Suuret väriurut A" (Fladen-Orgel) sisältävät vesisivellydesiä (Guaschfarben), jotka ympyröidenmuotoisesti peittävät 113 x 160 mm suuruisia pahvilevyjä. Ympyröiden halkaisijat ovat 22 mm. Värillisiä tauluja on kaikkiaan 21, jokainen sisältää samanarvoisen ympyrän 24 värisävyä. Ympyrät ovat ca, ea, ec, ga, gc, ge, ia, ie, ie ig, la, Ic, le, lg, li, na, ne, ne, Ug, ni, nl. Pisaksi tulee epäkirjavia värejä sisältävä taulu. Värejä on kaikkiaan 520.

Mainittu kokoelma on tarkoitettu sekä tieteellisiä tutkimuksia että ennen kaikkea harmoonisesti värjättyjen mallien käytännöllistä valmistamista varten.

"Pulveriurut B" sisältävät pienissä lasipulloissa värijauhetta. Käytettäessä sekoitetaan pulverit juoksevalla liimalla. 21 rasiaa sisältää kaikkiaan 508 kirjavaa väriä. Kokoelma on erittäinkin mallieiipiirtäjiä ja reklaamitaiteilijoita varten.

"Nestemäiset urut C" sisältävät lasipulloissa valmiita väriliuoksia. Ne ovat siis heti käyttökelpoisia ja antavat erittäin sieviä värejä. Myös yksityisiä värisävyjä saa tilata.

"Kleinchen" on vesivärejä (Aquarellfarben) sisältävä rasia, joka mahtuu liivintaskuun. Siinä on 12 loistavaa väriä, jotka ovat niin riittäviä, että niillä OSTWALDin mukaan voi peittää 10 neliömetriä ja enemmänkin.

OSTWALD käyttää kirjoituksissaan paljon ammattitermejä jotkut niistä ovat aivan uusia. Merkitsemme tähän muutamat termit sekä tässä käytetyt suomalaiset vastineet. Numerot viittaavat pykäliin, joissa asiasta on puhuttu.

Dunkelklar (tummankirkas) .... § 9
Farbkörper (värikappale) .... " 11
Farbtongleiches Dreieek (samavärisävyinen kolmio) .... " 10
Gegenfarbe (vastaväri) .... " 8
Grauleiter (harmaasarja) .... " 5
Hellklar (vaaleankirkas) .... " 9
Kress (oranssi) .... " 8
Mathetisch (matemaattis-loogillinen) .... " 2
Pomi (polarisatioväriensekoittaja) .... " 13
Reingleich (yhtä puhdas) .... " 11
Schattenreihe (varjosarja) .... " 10
Schattenschieber (varjopuikko) .... " 12
Sehwarzgleich (yhtä musta) .... " 10
Trüb (himmeä) .... " 10
Ublau (ultramariinisininen) .... " 8
Unbunt (epäkirjava) .... " 3 ,4
Veil (violetti) .... " 8
Weissgleieh (yhtä valkoinen) .... " 10
Wertgleich (samanarvoinen) .... " 11,12.

Helsingissä tammikuussa 1923.
Harald Lunelund.

27.4.18

Colour, in dying.

Encyclopedia Britannica, ensimmäinen painos, 1771

There are, in the art of dying, five colours, called simple, primary, or mother colours, from the mixture of which all other colours are formed: these are blue, yellow, brown, red, and black. Of these colours, variously mixed and combined, they form the following colours, pansy, blue, and red; from the mixture of blue and scarlet are formed amaranth, violet, and pansy; from the same mixture of blue, crimson, and red, are formed the columbine, or dove-colour, purple-crimson, amaranth, pansy, and crimson-violet. See BOTANY, Vol. I. p. 633.

Here it is to be observed, that they give the name crimson to all colours made with cochineal.

26.4.18

Eräs satakuntalainen ryijynkutoja.

Pyrkijä 15-16, 1916



Satakunta on kuuluisa ryijyistään. Harva on täällä se talo tai elähtäneempi ja varakkaampi torppakin, jossa ei olisi, tahi ainakin olisi ollut ryijy tai useampiakin sängynpeitteenä tai vaateaitan orrella huolellisesti säilytettävänä olemassa. Onpa sellaisiakin taloja, joissa vanhain emäntäin aikana on ollut kymmenkunta ryijyä, jotka sitte vanhusten kuoltua, perikunnan hajaannuttua ovat perintö-osuuksina tai huutokaupoissa ympäristöön levinneet. Niihin tavallisesti kutoessa tehdyt omistuskirjaimet ja vuosiluku näyttävät, että niiden varsinainen valmistusaika on ollut kahdeksannentoista vuosisadan loppu- ja yhdeksännentoista alkupuolisko. Missä ryijyjä on huolellisesti säilytetty ovat ne vielä yli sadankin vuoden ikäisinä väreillään silmiä hiveleviä, ja ehjiä näyttavat ne ikäänkuin vasta äsken kangaspuista päästetyiltä. Tämä johtuu niiden erinäisen tukevista valmistusaineista ja kestävistä kotiväreistä. Milloin taasen aika on väreihin vaikuttanut, on se ainoastaan niiden kirkkautta pehmentänyt ja siten erivärien sopusointua yhä luontevammin toisiinsa yhdistänyt. Tuo värien rinnattainen sopusointu herättää kansankudosissa aina ihailuamme.

Nuo entisen ajan hauskain ryijyin kutojat ovat jo yleisesti menneet maan poveen, niin että harvoja heistä enää nimeltäänkään tunnetaan. Sitä suurempi syy on meillä esittää jälkipolville niitä muistoja mitä näistä entisen ajan kutojataitureista on vielä saatavissa unhotukseen katoamasta.

Eräs mainehikkaimpia satakuntalaisia ryijynkutojia, jonka nykyinen polvi vielä hyvin muistaa, oli räätälin vaimo, rouva Maria Sohvia Grönman Porin maaseurakunnassa. Hän oli syntynyt Vähä-Salon talossa Siikaisten Otamolla, jonne vanhemmat, käsityöläisperhe, isä puutyöntekijä, äiti ryijynkutoja, olivat Isokyrön pitäjästä muuttaneet. Kolme tyttöä: Kaisa, Maria Sohvia ja Annakreeta saivat sitä myöten kuin kykenivät olla äitinsä apuna ryijynkutomisessa, jonka taidon he näin oppivat jo nuorena äidiltänsä. Kaisa joutui naimisiin karjalaisen kauppiaan Siimonin kanssa Siikaisiin ja Anna-Kreeta puutyöntekijän Södermanin kanssa Merikarvialle. Maria Sohvia joutui nuorena ollessaan palvelukseen kauppaneuvos Vendelinin perheeseen Kristiinassa. Täällä ruotsalaisessa kaupungissa ja perheessä muutamia vuosia oltuaan oppi hän ei ainoastaan ruotsinkieltä, vaan myöskin ulkonaista hienostuneempaa käytöstapaa. Sisarensa luona Merikarvialla käydessään tutustui hän räätäli Tuomas Stefan Grönmanniin ja joutui hänen kanssaan avioliittoon. Merikarvialta muutti Gröamannin perhe naimisensa perästä pitäjän räätälimestariksi Porin maaseurakuntaan ja asettui täällä asumaan Vähäraumankylään Porin lähelle v. 1862. Kaupungin lähellä ollen tuli rouva Grönmannin ryijynkutomistaito laajemmalta tunnetuksi ja sitä alettiin yhä enemmän käyttää, niin että ympäristön varakkaat talot alkoivat kilvan teettää hänellä ryijyjä huoneittensa kaunistukseksi ja tyttäriensä morsiuslahjoiksi, joten ryijyin luku talossa saattoi myöskin ilmaista talon naimaijässä olevain tytärten lukua. On kuitenkin huomattava, että ryijyn kudonta ja käyttö maakunnassa oli jo paljoa aikaisemminkin ollut suosittu. Niinpä tiedetään, että Kokemäellä ja Vampulassa oli 1800-luvun loppupuoliskolla taitavat ryijyinkutojat, joiden nimet ei kirjoittajalla ole tiedossa. Apunaan käytti rouva Grönman ensiaikoinaan sisartensa tyttöjä ja myöhemmin omia lapsiaan sekä tarpeen mukaan muitakin henkilöitä. Kymmenkunta vuotta ompelu- ja kutomatöissä uurastettuaan oli Grönmanin perhe voinut hankkia itselleen oman tonttimaan ja asunnon Vähäraumalla. Pian kuitenkin sen perästä tapahtui perheelle suuri onnettomuus, kun perheen pää, mestari Grönman hukkui Kokemäenjokeen jättäen jälkeensä lesken ja kuusi alaikäistä lasta, vanhin 12, nuorin 3 v. ikäinen.

Edellämainittu tapahtuma ei kuitenkaan lannistanut rouva Grönmannin työtarmoa. Päinvastoin nyt vasta alkaakin hänen ryijynkutomataitonsa tuottelijain aikakausi. Lapset: tyttö Aleksandra Adolfina, pojat Emil Aleksander, August Fabian, Anton Konstantin, Aksel Henrik ja Bruno Stefan saivat nyt sen mukaan kuin kynnelle kykenivät olla äitiään auttamassa, mikä kangaspuiden ääressä, mikä lankaa kerimässä tai nukkapuulle kiertämässä, kuka metsistä väritarpeita kokoamassa. Edellämainitut viisi poikaakin työskentelivät kaikki yhdessä äitinsä kanssa kotona sekä kylässä työskenneltäessä kukin siihen asti, kunnes kykenivät omille ansioilleen kodin ulkopuolella. Viimeisimmäksi jäi kotiin äidin auttajaksi tyttö Aleksandra ja poika Bruno. Ryijyjä kudottiin kotona ei ainoastaan myötäväksi vaan myöskin tilaajain aineista, jolloin työpalkka ilman lankain värjäystä vaihteli tilaajan malleista ja aineista kudottaessa yksinukkaisista 4—6 markkaa neliömetriltä, kaksinukkaisista enemmän. Usein mentiin myöskin tilaajain kotiin etäälle ulkopitäjiinkin tilaajain aineista ryijyjä kutomaan. Silloin oli rouva Grönmannilla tavallisesti koko lapsiperheensä mukanaan, sillä kutomisessa aina tarvittiin useiden henkilöiden apua nukkalankain kiertämisessä, solmiamisessa ja kluvain lyömisessä. Milloin valmistettava ryijy oli tavallista avarampi, silloin kutojan täytyi ottaa mukaansa omat kangaspuut, joita aina seurasi myös rautapiinen kaide. Niiden istuinlaudalle mahtuu tarpeen mukaan kolme ja neljäkin henkeä samalla kertaa rinnatusten istumaan nukkia sitomaan ja kluvia lyömään. Ryijyn loimet olivat joko pellava- tai hamppulankaiset, kuteet useimmin pumpuliset, nukat aina villaiset. Nukkarivit lyötiin kiinni aina kolmella kudelangalla jakluvialyömässä täytyi olla useammatkädet. Kuvioita ryijyyn kudottaessa oli kutojain edessä mallina joko vanha ryijy, kuvio, tai piirustus. Ja jos mallin kuviot olivat monivärivivahteiset, kysyttiin kutojalta tottumusta, tarkkaa väriaistia ja silmää, jotta tehtävä kuvio syntyisi mallinmukainen.

Mitä erittäin ryijyin väreihin tulee, kelpasi villaa luonnolliset värit musta ja valkoinen puhtaaksi pestynä sellaisenaan käytettäväksi, vaan milloin nämä värit eivät riittäneet, tarvittiin lisäksi joukko muita värejä, kuten punaista, sinistä, vihreää, keltaista, ruskeaa, harmaata y.m. Näitä saatiin joko lankoja tai suoraan valkoisia villoja värjäämällä sekä värien erilaisia vivahduksia erivärisiä villoja kartatessa yhteen sekoittamalla tai erivärisiä lankoja yhteen kertaamalla. Rouva Grönman tavallisesti värjäsi itse ryijylankansa käyttämällä väriaineena kotimaisia kasvivärejä sekä tarpeenmukaan ostovärejäkin. Niinpä saatiin kiventieroista ruskeaa, haavankeuhkoista keltaista, sianpuoloista harmaata, liekokasveista vihreää j. n.e. Käytettiin myös värjätessä kuusennaavoja, haavanlehtiä, lepänkuorta y.m.m. kasviainesta. Nokimustaa värjätessä käytettiin vihtrilliä. Tämä synkkä musta väri on satakuntalaisissa ryijyissä liiankin usein esiintyvänä pohjavärinä käytetty. Ja vihtrilli kun tekee villan hauraaksi, näyttää useimmin mustapohjaiset vanhat ryijyt mustilta kohdiltaan hyvin kuluneilta, niin että mustaan pohja-alaan kudotut kestävämmät värilliset koristeet: tulppaanit, kukot, naiset ja ukot, omenapuut, lehtevät, kukkivat, köynnöskasvit, kruunut, santakellot, ehtoolliskalkit, piispanhatut, ristit, pöydät, mutkittelevat laitaviivat, vuosiluvut ja omistusmerkit, ynnä muut sellaiset, mitkä milloinkin, mustassa pohjassa olevat väri-iloa ilmaisevat koristeet ja merkit ovat mustan pois kuluttua jääneet jälelle ikäänkuin lehtevät saaret erämaan keskelle.

Koko pitkän elämänsä yksinomaan ryijynkudonnassa työskennelleen rouva Grönmannin valmistamain ryijyin luku on hyvin suuri. Mallina käytti hän tavallisesti vanhoja ryijyjä ja niiden sovitelmia. Tässä suhteessa käytti hän kuluneen vuosisadan 80-90 luvulla apunaan "Gröneqvistin mamsellia" Porissa. Ja hänen sekä muotikauppansa lukuun on pantava, että Porin läheisiin varakkaimpiin taloihin alettiin rouva Grönmannilta tilata ja kotona kudottaa loistavan komeita ja kalliita vaan suomalaiselle silmälle ja aistille tympäseyän mauttomia brysseliläisten laattiamattojen kuvamallisia ryijyjä, joita nyt nähdään sohvamattoina ja sänkyin peittoina Porin läheisissä kunnissa usein kaksin kolmin samassa talossa. Onneksi ei tämä muotipuuska ollut pitkällinen. Helsingissä syntyi näet viime vuosisadan lopulla kotimaisen käsiteollisuuden harrastajain keskuudessa Käsityön Ystäväin Yhdistys. Se hankki kotimaisten taiteilijain valmistamia piirustuksia myöskin ryijynkutomataidon alalta. Ja kun rouva Grönmannin ryijynkutojamaine oli jo Helsingissäkin tunnettu, tarjottiin hänelle taiteilijain mallien mukaista ryijynkutomistyötä. Mielihyvällä otti hän töitä suorittaakseen. Ja kun työ malleista suoriutui tyydyttävän hyvin, lähetettiin hänelle yhä uusia ryijymalleja Käsityön Ystäväin Yhdistyksen laskuun kudottavaksi. Tämä uusi kotimainen taiteellinen harrastus kiinnitti puoleensa myös rouva Grönmannin mielen ja kädet niin, että brysseliläiset kaavat ja pyyteet jäivät kokonaan syrjään ja niistä pian maakansakin luopui. Vanhat kansalliset ryijyt saivat kansan silmissä yhä suurempaa arvoa sen kautta, että niitä alettiin halukkaasti ostella museoihin ja herrasperheisiin. Ja tätä harrastusta jatkuu yhä.

Rouva Grönman on usein asettanut ryijyjään näytteille, milloin näyttelytilaisuuksia on ollut olemassa, kotimaassa sekä ulkomaillakin ja niitä on aina palkittu, milloin rahapalkinnoilla, milloin mitaleilla. Ruotsin yleisessä teollisuusnäyttelyssä Tukhomassa v. 1866 palkittiin rouva Grönmannin ryijy suurella pronssimetallilla ja Suomen yleisessä teollisuusnäyttelyssä Helsingissä v. 1875 hopeamitallilla. Samoin sai rouva Grönman kudoksistaan palkintomitalin myös Suomen Huoneenhallituksen Seuralta. Satakunnan Maanviljelysseuran kokouksissa palkittiin ryijynäytteitään lukuisia kertoja rahapalkinnoilla. Niinikään palkittiin rouva Grönmannin ryijykudoksia yleisessä maailmannäyttelyssä Pariisissa mitalilla, vaikka ei hän koskaan tuota maailmannäyttelyn mitalia periä saanut enempää kuin ei hänelle näytteille asettamaansa ryijyä ja keinutuolin mattoakaan takaisin palautettu. Sille tielleen jäivät ne palkintoineen ilman mitään vahingonkorvausta saamatta. Tästä kaikesta syytetään Suomen silloista asiamiestä Pariisin näyttelyssä. Samanlainen onnettomuus kohtasi myös rouva Grönmannin suurinta, enimmän työtä, huolta ja kustannuksia vaatinutta monen sadan markan arvoista, koko huoneen laattian peittävää laattiamattoa. Sen oli tilannut kauppias Starck Maarianhaminasta, hänen välityksellään jollekin ruotsalaiselle ylimykselle lähetettäväksi. Matto valmistui ja lähetettiin Starck'ille aikanaan, vaan maksua ei siitä koskaan saapunut, sillä Starck teki pian sen perästä vararikon ja siihen hukkui myös mattokin kaikkineen. Tällaiset vastoinkäymiset eivät kuitenkaan masentaneet työkykyistä, tarmokasta naista. Työtä jatkettiin entiseen tapaan. — Onnellisemmin kävi rouva Grönmannille joku toinen kerta. Hänellä oli varastossaan muutamia huolellisesti valmistettuja kudoksia, joille ei hän sillä kertaa sattunut saamaan ostajaa kotonaan. Silloin päätti hän tehdä matkan Helsinkiin ja otti kudokset mukaansa. Siellä pyrki rouva Grönman päästä Kenraalikuvernöörin rouvan kreivinna Heidenin luokse, vaan vartijat pääsyn jyrkästi kielsivät. Rouva Grönman vakuutti olevan itsellään kreivinnalle tärkeää asiaa. Hän näytti erästä mukaansa ottamaa kudosta, jota sanoi tarjoavansa kreivinnalle. Vihdoinkin laskettiin hänet kreivinnan luokse. Täällä esitti hän ruotsinkieltä taitavalle kreivinnalle asiansa, levitti laattialle kudoksensa, johon kreivinna niin mielistyi, että osti maton. Kun sitte rouva Grönman sanoi majapaikassaan olevan itsellään toisiakin kudoksia mukanaan, pyysi kreivinna saada niitäkin nähdä. Ne tuotiin palatsiin ja kaupat syntyi niistäkin. Tehtiinpä uusiakin tilauksia, joista eräät joutuivat Keisarilliseen hoviin Pietariin. Näin levisi rouva Grönmannin ryijynkutojamaine Keisarilliseen hoviin asti, ja yksi hänen ryijyistään sanotaan joutuneen keisarinnalle. Aleksander III:nen puolisolle.

Kuten jo ennen sanoimme, työskentelivät rouva Grönmannin lapset, viisi poikaa ja tyttö, äitinsä apulaisina ryijynkutomispuuhissa kukin nuorukaisikäänsä asti, siksi, kunnes kukin vuorostaan hajaantuivat muita toimeentulon työaloja etsimään. Viimeisimpänä lapsista työskentelivät kotona poika Bruno ja tyttö Aleksandra, joka pysyi kotona vanhan äitinsä apuna senkin perästä kun hän joutui naimisiin kiertokoulunopettajan Israel Pajun kanssa. Rakkaaksi käynyttä ryijynkutomista yhä jatkettiin entisellä uutteruudella, vaikka vähemmillä työvoimilla ainoastaan äidin ja tyttären kahden yhdessä työskenellessä. Vihdoin kun tytär Aleksandrakin v. 1907 kuoli, herposivat rouva Grönmannin ahkerat kädet vanhuuden heikkouteen, ja hänen ammattialallaan laajalti tunnustusta saavuttanut uuttera elämänsä päättyi syyskuun 19 p:nä 1909 69 vuoden 13 päivän ijässä kotonaan Vähärauman kylässä Porin maaseurakunnassa. Rouva Maria Sohvia Grönmannin nimi elää edelleen kunnioitettuna muistona Satakunnan yleisössä ja hänen käsiensä valmistamat ryijyt kaunistavat täällä lukuisten perheiden koteja.

Samaan tapaan kuin rouva Grönman Porin maaseurakunnassa, harjoittivat myös eläessään ryijynkutomisammattia hänen vanhempi sisarensa Kaisa Siikaisissa ja nuorempi sisarensa Annakreeta Merikarvialla. Heidänkin kutomainsa ryijyin luku on melkoisen suuri. Sisarukset olivat oppineet kutomistaitonsa äidiltään ja jättäneet sen vuorostaan perinnöksi lapsilleen. Grönmannin rouvan ja Kaisan jälkeisissä on ryijynkutomisammatti sammunut, mutta Annakreetan jälkeläisissä on taito elänyt ikäänkuin veriinmenneenä polvi polvesta eteenpäin. Merikarvian kirkon lähistöllä näkee matkustaja maantien varrella erään vähäisen asunnon seinällä ilmoituksen: "Tässä asuu ryijynkutoja." Ilmoittaja on Annakreeta Södermannin tyttären tytär rouva Hill, joka Amerikassa avioliitossa oltuaan on englantilaisen nimen perinyt ja sieltä palattuaan, samoin kuin rouva Grönman aikanaan, ryhtynyt viiden lapsensa kanssa äidiltään oppimaansa ryijynkudontaa kotipitäjässään Merikarvialla harjoittamaan. Lapsista 17 vuoden ikäinen Aini Hill on äitinsä kanssa johtavana henkilönä ammatissa. Hän, piirustustaitoisena ollen, vanhoista malleista yhdistelee, sovittelee ja lisäilee uusia. Myöskin on heille alkanut saapua piirustettuin mallien mukaan tehtäviä ulkoapäin. Niinpä on Hillien kutomossa äskettäin valmistunut tilattu laattiaryijy, jonka pituus on 4, leveys 3 metriä, ja jonka hinta oli valmiina 550 mk. Tämä piirustusten mukaan valmistunut teos osoittaa, että kutomo voi ottaa suorittaakseen melkoisen vaativia töitä.

Toivottavasti alkaa Satakunnassa viimeaikoina lamaannuksissa ollut jalo ryijynkutomistaito ja harrastus Hillien kutomon kehityksen rinnalla myös maakunnassa jälleen uuteen eloon virkistyä.

M. Kauppinen

25.4.18

Kansantajuista tiedettä. Sateenkaari.

Rauman Lehti 7, 20.1.1912



Sateenkaari on eräs yleisimpiä waloilmiöitä ilmassa. Jos sadepilwi sattuu sille puolen taiwasta, joka on aurinkoa wastapäätä, näkyy pilwessä enemmän tai wähemmän täydellinen ympyränkaari, jossa esiintymät spektrinwärit ("sateenkaarenwärit"). Edellytys sateenkaaren näkemiseen on, että sade on katsojan etupuolella ja aurinko selkäpuolella. Tuollaisia wärillisiä nauhoja ja ainakin sateenkaaren wärit woi sitäpaitsi nähdä suihkukaiwojen, koskien ja rantaa wastaan kuohuwien aaltojen waahdossa. Sateenkaaren keskipiste on sillä suoralla wiiwalla, joka woidaan ajatella wedetyksi auringon kestuksesta huomiontekijän silmään ja siittä samassa suunnassa jatketuksi, ja on siis useimmiten taiwaanrannan alapuolella. Se osa sateenkaarta, joka tawallisissa oloissa näkyy, on sentähden pienempi kuin puoli ympyränkaaresta, wain auringon laskiessa tai noustessa woi nähdä täyden puoliympyrän. Enemmän kuin puolet ympyrän kaaresta, wieläpä täysiympyrän sateenkaaren woi nähdä, jos katsoja on korkealla maanpinnan yläpuolella, esimerkiksi ilmapallossa tai korkealla wuorenhuipulla. Tawallisen sateenkaaren ulkosiwu on punainen ja sisäsiwu sinipunainen (wioletti). Näiden wälillä woi olla keltasia, wihreitä ja sinisiä juowia.

Ulkopuolella tätä tawallista, "ensinimstä" sateenkaarta nähdään usein toinen, jonka keskipiste on sama kuin ensimäisenkin, ja joiden kaaret siis owat joka kohdassa saman matkan päässä toisistaan. Toinen sateenkaari on paljon heikompi ja sen wärit owat päinwastaisessa järjestyksessä kuin ensimäisen. Sen sisäsyrjä on punainen ja ulkosyrjä sinipunerwa. Se osa sadepilwiä, joka on ensimäisen kaaren sisällä, on jotenkin waalea, mutta molempain kaarten wälinen osa on tumma.

Kaikki sateenkaaret kuitenkaan eiwät ole saman näköisiä. Eri wärijuowien leweys, järjestys ja walowoima woi olla warsin waihtelewa. Joku wäreistä woi olla niin wallalla, että toisia tuskin huomaa. Keskusta woi usein olla waalea, ja tämä walkea juowa on joskus niin wahwa, että toiset wärit tuskin wain heikosti näkywät. Tuollaisen walkean sateenkaaren näkee auringon walaisemassa uswassa, joka on kokoonpantu oikein hienoista sadepisaroista. Paitsi näitä kahta laatua sateenkaaria löytyy wielä muunkinlaisia, n. s. sekundäärisiä kaaria. Nämä owat purppuran tai wiheriänwärisiä juowia, jotka owat joko ensimäisen sateenkaaren alapuolella tai joskus toisen kaaren yläpuolella.

Jos antaa auringonwalon paistaa kiilanmnotoisetsi tai kolmitahkoiseksi hiotun lasin eli niin sanotun prisman läpi, taittuwat walonsäteet, toisin sanoen muuttawat suuntaansa. Tällaisen prisman muodostaa esimertiksi kattokruunuissa koristeinä riippumat n. s. "lasikristallit", joiden awulla woi kokeilla. Walonsäteen suunta, kun se menee prismaan, muodostaa kulman sen suuunan kanssa, joka walonsäteellä on prismasta lähtiessään. Walkoinen auringonwalo heijaantuu tällöin sitäpaitsi lukemattomaan määrään eri märejä, joista silmä woi erottaa seuraawat: punaisen, oranssinwärisen (eli punakellertäwän), keltaisen, wihreän, sinisen, indigonsinisen ja violetin (punasinerwän). Auringonwalo on siis kokoonpantu useista eri wäreistä, ja näillä wäreillä on se ominaisuus, etteiwät ne mennessään läpikuultawan esineen läpi, taitu yhtä paljon. Poikkeus alkuperäisestä säteilysuunnasta ei kaikilla ole siis yhtä suuri, punainen poikkeaa suunnastaan kaikkein wähinnnin, keltainen jonkun werran enemmän ja sinipunerwa eniten. Kaikkia löytywiä wärejä ei ihmissilmä kykene näkemään, mutta walokuwauslewyn kautta on huomattu, että useampia wärejä on.

Ajatelkaamme auringonsäteiden walaisewan pallonmuotoisista sadepisaroista kokoonpantua pilweä. Jokaiseen pisaraan sattuu sädekimppu, jossa pisaraan tunteutuessaan tapahtuu wärienhajaanns, sitten heijastuu osa walosta pisaran takaseinästä takaisin ja mennessään taas ulos pisaran etupuolelta tapahtuu uudestaan walon taittuminen ja wärinhajaannus. - Että walosta osa heijastuu pisaran takapinnasta, on luonnollinen asia, läpinäkywät aineet, esim. lasi ja wesi, eiwät läpäise kaikkea waloa, siksipä weden pinnassa tai ikkunassa näkee auringonkilon.

Taittuessaan wesipisaroissa on walo hajaantunut spektraaliwäreihin (sateenkaariwäreihin), punaiseen, keltaseen j.n.e. aina sinipunerwaan saakka, ja eriwäriset walonsäteet, taittuessaan eri paljon, owat heijastuneet eri suuntiin. Katsojan asemapaikasta riippuen woi jostakin määrätystä pisarata wain yhtä wärilajia waloa sattua katsojan silmään, ja mitä wäriä se on, riippuu pisaran asemasta. Eri korkeudella olewat pisarat heijastawat eri lajia wärejä. Siksipä näkyykin taiwaalla moniwärinen nauha. Kaikilla niillä pisareilla, jotka owat katsojasta saman matkan päässä, on se kulma, jonka muodostaa katsojan silmästä pisaraan menemä wiiwa leikatessaan auringosta pisaraan wedetyksi ajateltua wiiwaa, sama. Näiden pisarain siis täytyy heijastaa yhtä ja samaa wäriä ja se selittää, että sateenkaari on ympyränmuotoinen.

Ensimäisen sateenkaaren muodostawat sellaiset walonsäteet, jotka owat wesipisaeassa heijastuneet wain yhden ainoan kerran, nimittäin heijastuessaan takaisin pisaran takapinnasta suoraan päässeet etupuolelta ulos ilmaan.

Toisen sateenkaaren muodostawat taas ne walonsäteet, jotka owat pisaran seinissä heijastuneet kaksi kertaa, ennenkuin owat päässeet ulos ilmaan matkaansa jatkamaan. Osa nimittäin ensi kerran pisaran takapinnasta heijastuneista säteistä ei pääse toisellakaan kertaa läpi, kaikki ei kolmannellakaan. Kun aina kuitenkin iso menee heijastumatta läpi pisaran seinistä, on toinen sateenkaari paljon heikompi kuin ensimäinen, kolmatta näkee hywin harwoin.

Ranskalainen filosoosi Cartesius (Descartes) esitti jo m. 1637 selitelmän sateenkaaren synnystä, ja tämä selitys on aina wiime aikoihin saakka ollut oppikirjoihin otettuna. Hänen teoriiansa ei woi kuitenkaan selittää sateenkaarien waihtelewaa ulkonäköä, se on oikea wain suurille pisaroille. Wasta englantilainen tähtitieteilijä Airy antoi w. 1837 oikean ja täydellisen selityksen. Hän näytti jotenkin waikean ja mutkikkaan laskelman kautta, että sateenkaarien waihtelewa näkö johtuu wesipisarain suuruudesta. Walkea sateenkaari syntyy, jos pisarten läpimitta on pienempi kuin 5/100 millimetriä. Leweitä punaisia, wihreitä ja violetteja kaaria syntyy, kun pisarat owat suuria, noin 1 ja 2 millimetriä läpimitaten.

17.4.18

Kotiwärjäyksestä.

Pellervo.  9, 1909

(Kts. edellisiä wihkoja).

Ruskeita wärejä woi saada:

1). Kuusenkäwyistä. Kuusenkäpyjä kuiwataan, hienonnetaan hiukan sekä keitetään useita tunteja paljossa wedessä eli niin kauan, etta liemi saa woimakkaan wärin. Sen annetaan selkiintyä seuraawaan päiwään saakka, jolloin sakka siiwilöidään pois ja kirkas wäriliemi kaadetaan uudelleen kattilaan, johon langat upotetaan ja keitetään puolituntia tai tunnin ajan. Jäähtyneinä nostetaan langat wäristä, kastetaan tuhkalipeään sekä senjälkeen kylmään weteen ja kuiwataan.

2). Kiwentiuroista eli kiwisammalista. (Lichen saxatilis). Nämä sammaleet kaswawat kaikkialla kiwien päällä. Paras on kerätä niitä sateen jälleen. Wärjäykseen kelpaawat ne sekä tuoreina että kuiwina. Sammalla asetetaan paksulta märjiksi kastettujen lankojen alle, wäliin ja päälle. Wettä lisätään niin paljon, että se hywin peittää sekä wäriaineet että wärjättäwät langat. Sitten annetaan wärjäyksen hiljalleen kiehua 2—3 tuntia sen mukaan, miten tummiksi langat tahdotaan saada. Hämmentämistä ei mitenkään pidä unohtaa. Langat jätetään wäriliemeen jäähtymään seuraawaan päiwään saakka, jolloin ne huuhdotaan ja kuiwataan. Tällä tawalla saadaan harwinaisen kauniita ja kestäwiä sekä waalean- että tummanruskeita wäriwiwahduksta.

3). Lepänkuorista. Kuoret kerätään kewätkesällä, kuiwataan ja hienonnetaan. Niitä käytetään noin puolta pienempi painomäärä kuin lankoja. Kuoret, langat ja wesi pannaan keittoastiaan samalla tawalla kuin edellisessäkin wärjäyksessä. Pata asetetaan tulelle ja keittämistä jatketaan siksi, kunnes langat owat ruskeita. Jäähdyttyä nostetaan ne liemestä ja kuiwataan. Elleiwät ne ole riittäwän tummia, kastellaan ne uudelleen ja keitetään neljänneksen tuntia wäriliemessä. Tällä tawalla saadaan wäri kauniimmaksi, kuin lankoja yhtämittaa wärissä keittämällä.

H. A.

16.4.18

Maatalousrakennuksiin käytettäwää hywää ja halpaa wäriä...

Pellervo.  9, 1909

Maatalousrakennuksiin käytettäwää hywää ja halpaa wäriä valmistetaan erään ruotsal. lehden mukaan seuraawalla tawalla: Sekotetaan 5 litraa maitoa ja ½ kg sementtiä jotain wäriä, esim. keltamultaa tai mitä kukin haluaa kulloinkin käyttää. Mutta kun sementti yhä pyrkii wajoamaan pohjaan, pitää syntynyttä wärisekotusta tämän tästäkin huolellisesti liikuttaa l. selottaa maalauksen kestäessä, joka tehdään tavallisella kalkkiharjalla tai pensselillä. Noin 6 tuntia siwelemisen perästä on maali jo siksi kuiwunutta, ettei sade sille enään haittaa tee. Kokemus on osottanut, että tämä maalaus, joka ei nouse tawallista kalkilla siwelemistä kalliimmaksi, on yhtä hyvä kuin öljymaalauskin ja että tällä värillä maalatuissa rakennuksissa ei 20-kaan vuoden perästä wielä ole nähtävissä pienintäkään lahoamisen merkkiä. Kuorimaton maito on tähän tarkotukseen parempaa kuin joko kuorittu, tai kirnumaito, ensinmainittu kun tekee sementin sitkeämmäksi ja joustavammaksi. Wesi ei kelpaa maidon sijasta käytettäväksi.

13.4.18

Coal Tar Colors

New International Encyclopedia, Dodd, Mead and Company 1922

Coloring matters artificially prepared from coal tar, chiefly from the hydrocarbons extracted from it. (See COAL TAR.) The first observation of a colored compound of this class was made by Runge in 1834; but the real beginning of the great modern color industry dates from 1856, when W. H. Perkin obtained a violet dyestuff by oxidizing impure aniline with chromic acid, took out a patent for it, and commenced manufacturing it in England. Many other dyes were subsequently obtained from aniline and the substances related to it, by A. W. Hofmann, Gries, Girard, Lauth, and many others. But the most sensational step was the preparation by Graebe and Liebermann (1868) of a natural dyestuff, viz. the coloring principle of madder root, from viz., anthracene of coal tar. In 1880 indigo was first prepared, not from coal-tar products, but by a purely synthetic method, and other natural colors have since been prepared in a similar manner; so that natural dyestuffs reproduced by artificial means need not necessarily originate from coal tar. The artificial indigo and alizarin are not mere substitutes for the natural indigo and madder; they are chemically identical with them and surpass them in purity, and their adaptability to special methods in dyeing and printing makes them even more desirable. The color industry was first developed in England and France, but the more thorough technical instruction at the German universities produced a body of skilled manufacturers and investigators who soon took the lead. At present, in addition to the great factories near Berlin, Frankfurt, Elberfeld, and Mannheim, and a host of smaller ones in various parts of Germany, German capital controls many of the establishments in France, Russia, and other countries. The United States possesses few independent factories, and the list of their products is rather limited; indeed, American dyers appear to call for a smaller range of dyestuffs than those of other countries. A peculiar modern development has been the extension of the methods of the dye industry to the production of artificial drugs, such as antipyrin,, antifebrin, etc., many of which are manufactured in the same establishments which control the dye patents.

Classification. Artificial colors were formerly classified merely according to the sources from which they were obtained. Thus, many of them, including magenta, "aniline blue," "aniline green," "aniline yellow," etc., were grouped together as aniline colors. At present somewhat different systems of classification are used by different authors, but all systems are based exclusively on the chemical constitution of the dyes.

Many attempts have been made to find a general answer to the question, What must be the chemical nature of a carbon compound in order that it may be a dye? An allembracing answer to this question has not yet been found. But experience has shown that the true dyestuffs exhibit peculiar groupings of the constituent atoms. Such "chromophore" groupings produce, however, only a tendency towards color, but not necessarily colors; indeed, many compounds containing them are perfectly colorless, and the majority of true dyes become colorless if deprived of the small amount of oxygen they contain, although their chromophore groups may not be in the least affected. If, however, a chromophore group is combined with certain other atomic groups known as auxochromes, the result is a dye. For example, the socalled are group (—N=N—) is chromophoric; the compound called azobenzene, C6H5—N=N-C6H3 although colored red and evidently containing the azo group, is not a dye; but it becomes one when the socalled amido group (NH2) also is introduced into its molecule, the compound C6H5 — N=N - C6H4NH2, called amidoazobenzene, being a true dye. If, instead of the amido group, a hydroxyl group (OH) is introduced, the result is again a dye (an orange one). Further, the tints of dyes are produced by variation in the "substituting" groups which replace hydrogen in the primitive molecule. Thus, the introduction of the methyl group (CH3) generally increases the violet tendency; the phenyl group (C6H5) produces bluish tints; the naphthyl group (C10H7) a tendency towards brownred; etc. The relative position of the groups likewise plays a large part in the determination of color. But, as we have already observed, a definite and allembracing rule does not exist. Frequently compounds must enter into combination with a base or an acid before they will fix themselves upon the fibre, and then the tints are frequently affected by the different bases or acids to a varying degree. For example, alizarin dyes red with the hydroxide of aluminum, and black with the hydroxide of iron.

For the purpose of the present sketch the coal-tar colors may be grouped in five classes: viz., the azo colors; triphenylearbinol derivatives; quinone derivatives; diphenylarnine derivatives; and indigo dyes.


Azo Colors. The characteristic compound of this class is azobenzene, C6H5N = NC6H5, already mentioned above. We have seen that the introduction of either NH2 or OH in place of a hydrogen atom produces a coloring matter — yellow in the former, orange in the latter instance. Replacing either or both of the phenyl groups (C6H5) by more complex hydrocarbon groups deepens the tone (with a tendency towards the redder tints), increases the affinity for fibres, and diminishes the liability to fade. The earlier dyes of this class, such as "aniline yellow," "Bismanic brown," chrysoidin, etc., were singularly brilliant, but were not fast; whereas the browns and the many reds, ranging from scarlet to purple, which are now produced under the names of ponceaux• or bordeaux, congos, quinoline red, etc., are exceedingly permanent. In manufacturing this class of dyes nitrous acid is allowed to act upon an icecold solution of the salt of any primary base (like aniline), and the "diazo salt" formed is allowed to act on another base or a phenol; an endless variety of combinations is thus possible.


Triphenylcarbinol Derivatives. These represent the first discoveries in the aniline dyes, and some of them are still produced on the largest possible scale. The fundamental compound of the class is triphenylcarbinol (C6H5)3COH, and its derivatives are properly subdivided into rosanilines, rosolic acids, and phthateins.

In the rosaniline group two or three amido groups (NH2) are introduced in place of hydrogen atoms of the phenyls (C6H5). The diamido compounds are green; the triamido compounds are red, violet, or blue. Strictly speaking, the compounds thus obtained are not themselves dyes, but are bases which, must first be combined with suitable acids and thus brought into a soluble form. Their salts are beautifully crystalline bodies in the solid condition, showing colors quite different from those of the solutions and having peculiar lustres like those of beetles' wings. The solutions have very intense colorations and stain animal fibres readily and permanently, although they do not fix themselves easily upon cotton or linen. They are the most brilliant and lively dyes, but are strongly affected by sunlight and are consequently less useful than some dyes of other classes. They are generally manufactured by oxidizing processes at a comparatively high temperature, whereby two or three simpler compounds are welded, as it were, into compounds of complex molecular structure. Thus, in the manufacture of the wellknown magenta dye (a triamido compound) approximately equal quantities of aniline, orthotoluidine, and paratoluidine are heated from 8 to 10 hours with arsenic oxide to 190°C. in large iron kettles. A very thick mass results, which can be extracted with hot water, and the compound thus obtained is found to be made up of molecular quantities of aniline, orthotoluidine, and paratoluidine, chemically combined.

Rosolic acid and its derivatives are made by the condensation of various phenols, three phenols being condensed into one compound of the rosolic acid group, just as three bases are condensed into one compound of the rosaniline group. The comparatively few dyes of this group give various shades of red. The hydroxyl groups, and hence the acid character of the phenols, remain unchanged in the products of condensation; the latter therefore combine with bases and then they readily go into solution.

The phthaleïns differ from the rosolic acids in so far as one of the three phenyls of the triphenylcarbinol is connected in them with a carboxyl group (COOH), the other two phenyls having one or more hydroxyls apiece, as in the rosolie acids. The phthalelns were discovered by Adolph Baeyer and are chiefly remarkable for the fluorescence of their alkali salts in solution. They are prepared by heating phenols with phthalic anhydride and a little sulphuric acid; when resorcin is taken as the phenol a very wellknown compound is obtained, which has been called fluoresceïn, while its sodium salt is known as uranin. Solutions of the latter are yellow, with a green fluorescence. This fluorescence is so intense that it is distinctly noticeable in extremely dilute solutions • so that this salt has been used to trace subterranean watercourses supposed to connect two neighboring bodies of water, the dye being thrown into one of these and fluorescence being subsequently noticed in the other. The potassium salt of a brominated fluoresceïn is eosin, C20H6O5Br4K2, with a magnificent red and yellow fluorescence. The phenomenon of fluorescence is due to the action of light falling upon the solution. Some of the light rays, being reflected from the surface, carry one color to the eye; some are absorbed; some are emitted in the form of light waves with either a longer or shorter period than those which are absorbed, and thus produce a different color. fluoresceïn and eosin emit shortened light waves.


The Quinone Derivatives. characteristic nucleus -
[KUVA CTC1]
and are almost invariably colored, although they become suitable for dyes only when they also contain several hydroxyl groups. By far the most important substance of this class is alizarin (q.v.), which was already mentioned as identical with the active principle of madder, Anthracene (q.v.), a coal-tar hydrocarbon, is converted into anthraquinone by heating with potassium bichromate and sulphuric acid; the anthraquinone is acted upon by fuming sulphuric acid, and the resulting compound is melted with caustic soda, yielding a sodium salt of alizarin. This is soluble in water with a fine red color, but does not fasten upon any kind of fibre, If, however, cotton is previously impregnated with salts of aluminum, iron, or chromium, the alizarin will form insoluble salts ("lakes") with these metals; and as the precipitation occurs within the pores of the fibre, subsequent washing cannot remove it. Colors of this class of dyes are not suitable for silk and wool, but are very intense and permanent when properly applied to cotton.


The Diphenylamine Derivatives. These include many varieties of dyes, such as the indulins, indophenols, thia,zins etc. Their chemistry is too involved to be disposed of in a few words. It may, however, be. mentioned that their characteristic groups are similar to anthraquinone, excepting that the oxygen of the latter is replaced by sulphur, imido groups, etc. The more important dyes of this class include "methylene blue" and "aniline black."


Indigo Dyes. By far the most important of these is indigo itself, a vegetable dye obtained from a tropical plant cultivated in India since the earliest times. The sap of this plant, when fermented under conditions excluding oxygen, yields indigo white, a soluble material having the formula C16H12N2O2; if the fermentation proceeds in the open air, indigo blue, C16H10N2O2 is produced. This substance is a derivative of the base called indol, C8H7N which occurs ready formed, in small quantities, in many animal and vegetable secretions. It can be prepared artificially from aniline and chloraldehyde. When indigo was found to consist of two indol molecules joined together and oxidized, the clue for the production of artificial indigo was at hand. It has since been found that any benzene derivative having a nitrogenous group and a, twocarbon group in the "ortho" position may give rise to the formation of indigo. The first practical method, devised by Baeyer in 1880, involved the action of potassium hydroxide on orthonitropropiolic acid; but many other methods have been devised since then, ends as the action of melted potassium hydroxide on brosnacetanilid, the action of halogenated acetone on aniline, etc. Indigo is one of the most reliable dyestuffs, both as to brilliancy and permanency in either its natural or its artificial form. The latter, however, gives a brighter shade than the average vegetable dye, being of uniform composition and free from the impurities of the natural indigo. Until recently, the finished compound could, however, only be applied after reduction to the soluble indigo white, and this made its use in dyeing and printing somewhat cumbersome. It was necessary to set up a fermentation vat in which the reducing action was allowed to continue for several days before the solution was in a form suitable for dyeing. At present rapid reduction is brought about by the use of sodium hydrosulphite in an alkaline bath, or the indigo may be purchased already reduced and ready for immediate dyeing in an alkaline solution. Indigo is still called a vat color, and many new dyes of great permanency have been placed on the market recently, which, like indigo, are applied in the modern alkaline hydrosulphite vat and are grouped in this class. See INDIGO.


List of Colors. The following are some of the bestknown commercial coal-tar colors, their molecular formulas, and the principal methods employed in their manufacture.

Aldehyde Green. See Aniline Green below.

Alizarin, C14H8O4 made artificially by successive treatments of anthracene with chromic acid and fuming sulphuric acid, and melting the product with potassium hydroxide. Among the dyes allied to alizarin are: Alizarin Black, C10H6O4.NaHSO3; Alizarin Blue, C17H9NO4; Alizarin Orange, C14H7NO6; and Alizarin Violet, or Galleïn, C20H10O7.

Aniline Black, C30H25N3, made by the oxidation of aniline with mineral salts.

Aniline Blue (triphenylrosaniline hydrochloride), C38H35N3Cl, made by heating rosaniline, benzoic acid, and aniline, and subsequently adding hydrochloric acid.

Aniline Brown, Bismarck Brown, or Phenylene Brown (triamidoazobenzene), C12H13N5, made by the action of nitrous acid on metaphenylenediamine.

Aniline Green, or Aldehyde Green, C22H27N3S2O, made by the action of ordinary aldehyde on an acid solution of rosaniline sulphate and the subsequent addition of sodium hyposulphite.

Aniline Orange. This name is applied to various compounds made by the action of amidoeulphonic acids on phenols. The name is often applied to the socalled Victoria Orange, C7H6N2O5.

Aniline Red. See Fuchsin below.

Aniline Scarlet, C18H15N2O4SNa, made by the action of diazoxylene on naphthosulplionic acid.

Aniline Violet. See Mauvein below.

Aniline Yellow (hydrochloride), C12H12N3Cl, made by the action of nitrous acid on an excess of aniline.

Auramin (hydrochloride), C17H24N3OCl, made by the successive action of phosgene gas (carbon oxychlorkle) and ammonia upon dimethylaniline.

Aurantia (ammonium salt of hexanitrodiphenylamine), C12H5N7O12.NH4, made by the action of nitric acid on methyldiphenylansine.

Aurin, C19H14O2, made by the action of oxalic and sulphuric acids on phenol.

Benzaldehyde Green. See Malachite Green below.

Benzidine Red. See Congo Red below.

Benzopurpurins, dyes of various scarlet shades. They are chemically allied to Congo Red (which see below) and are made by treating salts of toluidine (which is made from nitrotoluene, and is analogous to benzidine) with nitrous acid, and combining the resulting salts with α- and β-naphthylamine sulphuric acids.

Bismarck Brown. See Aniline Brown above.

Blackley Blue. See Indulin below.

Bordeaux. See Ponceaux below.

Chrysoïdin (hydrochloride), C12H18N4Cl, made by the action of diazobenzene chloride on metaphenylene diamine in aqueous solution.

Congo Red, or Benzidine Red, C32H22N6S2O6Na2 made by the action of nitrous acid and then of sodium naphthionate on benzidine hydrochloride.

Eosin, C29H6O5Br4K2 made by the action of bromine on fluoresceïn.

Erythrosin, C20H6O5I4Na2, made by the action of iodine on fluoresceïn.

Fluoresceïn, C20H12O6 made by the action of plithalic acid anhydride on resorcin.

Fuchsin, Rosaniline Hydrochloride, Magenta, or Aniline Red, C20H20N3Cl, made by the oxidation of toluidine and aniline in the presence of acids.

Galleïn. See Alizarin above.

Helianthin. See Methyl Orange below.

Indigo. See text of the article above.

Indulin, or Blackley Blue, C18H15N3, made by heating aniline salts with amidoazobenzene.

Magenta. See Fuchsin above.

Malachite Green, Benzaldehyde Green, or Victoria Green, 3C28H25N2Cl.2ZnCl2 + H2O, made by the condensation of benzaldehyde with dimethylaniline, and the subsequent addition of hydro• ehloric acid and zinc chloride.

Martius' Yellow, C19H5N2O5SNa, made by the action of nitric acid on α-naphthol-monosulphonic acid.

Mauveïn (hydrochloride), or Aniline Violet, C27H25N4Cl, made by the action of chromic acid on aniline containing some toluidine.

Methyl Orange, C13H12N3SO3Na, made by the successive action of nitrous acid and methylaniline upon paraämidobenzene-sulphonic acid; it is the sodium salt of helianthin.

Methyl Violet, C24H25N3Cl, made by oxidizing dimethylaniline with metallic salts.

Methylene Blue, C16H18N3SCl, made by heating amidodimethylaniline with sulphide of iron.

Naphthol Yellow, C38H34N2O8SK, made by the action of nitric acid on α-naphtholtrisulphonie acid.

Night Blue, C38H34N3O (the hydrochloride of this is the commercial dye), made by heating pararosaniline with aniline and benzoic acid.

Nigrosin, C18H15N3, made by heating aniline salts with nitrobenzene.

Pararosaniline (chloride), C19H13N3Cl, made by oxidizing a mixture of paratoluidine and aniline with arsenic acid, or nitrobenzene.

Phenylene Brown, See Aniline Brown above.

Ponceaux, or Bordeaux. Various derivatives of azonaphthalene. "Ponceau 3R,” C19H15N2O7S2Na2 is made by combining diazocumene chloride with β-naphtholdisulphonic acid.

Primulin, C14H12N2S (?), made by the action of sulphuric acid on thiotoluidine.

Resorcin Yellow, or Tropæolin, O, C12H16N2O5S, made by the action of diazobenzenesulphonic acid on resorcin.

Rhodamine (hydrochloride), C28H31N2O3Cl, made by the action of phosphorous trichloride on fluoresceïn, and treatment of the product with diethylamine.

Roccellin, C20H13N2O4SNa, made by the action of β-naphthol on the diazo compound of naphthionic acid.

Rosaniline. See Fuchsin above.

Rose Bengale, C20H4Cl2I2O5K2, made by the successive action of chlorine and iodine upon fluoresceïn.

Rosolic Acid, C20H16O3, closely allied to aurin; neither aurin nor rosolic acid is specially valuable.

Safranin, C21H21N4C1, made by the oxidation of a mixture of toluylenediamine and aniline or toluidine.

Tropæolin. This name is applied to various compounds made by the successive action of
nitrous acid and phenols upon amidobenzene sulphonie acids. See Resorcin Yellow above.

Uranin, C20H10O5Na2, the sodium salt of fluoresceïn (which see above).

Victoria Green, See Malachite Green above.

Victoria Orange. See Aniline Orange above.


Bibliography.
Schultz, Die Chemie des Steinkohlentheers (Brunswick, 1890)
Villon, Traité pratique des matières colorantes artificielles (Paris, 1890)
Cazeneuve, Répertoire analytique des matières colorantes (Lyons, 1893)
Schultz and Julius, Systematic Survey of the Organic Coloring Matters, trans. by Green (New York, 1894)
Hurst., Dictionary of the Coal-Tar Colors (London, 1896)
Lefevre, Traité des matières colorantes organiques artificielles (2 vols., Paris, 1896)
Seyewetz and Sisley, Chimie des matières colorantes artificielles (ib., 1897)
Benedikt, Chemistry of the Coal-Tar Colors, trans. by Knecht (London, 1900)
Nietzki, Chemistry of the Organic Dyestuffs, trans. by Collin and Richardson (ib., 1892; newer German ed., Berlin, 1901)
Fay, Chemistry of Coal-Tar Dyes (New York, 1911)
Weyl, Coal-Tar Colors, with Especial Reference to their injurious Qualities and the Restrictions of their Use, trans. by H. Leffma:n (Philadelphia, 1912)
Hesse, Coal-Tar Colors Used in Food Products, government. publication (Washington, 1912).

A journal devoted to the progress of the coal-tar industry has, since 1877, been published in Berlin by Friedlander, under the title Fortschritte der Theerfarben-Industrie and verwandter Industriezweige. The most important dyestuffs will be found described in some detail under their special names. See also DYEING: TEXTILE PRINTING.