21.2.18

Karttojen värityksestä.

Suomen maamittari-yhdistyksen aikakauskirja 3, 1894

Vaikka tiluskarttojen värittäminen muiden maanmittausalaan kuuluvien seikkaili ohessa eri aikakausina on ollut parannuksen alaisena, on kuitenkin kestämättömiä väriaineita yhä käytetty vuosisadan alusta tähän päivään asti, jonka tähden sen aikuiset kartat nykyään näyttävätkin himmeiltä ja virttyneiltä, todistaen käytettyjen värien kestämättömyyttä ja varmaankin nykyaikaiset kartat tulevaisuudessa näyttävät yhtä onnistumattomasti väritetyiltä.

1) Karmini on yhdistys joka kemiallisissa tehtaissa valmistetaan coccionellaluteesta saadusta karminihaposta ja aluminiunisilikatista. Halvemmat karminilajit sisältävät verrattain enemmän aluminiumsilikatia taikka muita väriaineita niinkuin sinoperia, kromtinaa taikka tärkkelystä.
Vertailun vuoksi ilmoitamme tässä punavärin receptin mainitussa kiertokirjeessä v. 1825:
¼ luotia coccionellia;
¼ " romalaista alunaa;
¾ " valkoista viinikiveä;
¼ " sai tartaria;
¼ " canarie sokuria;
½ " korttelia kohden puhdasta lähdevettä.

2) Krappi on eräs etelä-Europassa kasvava, Saksassa viljelty Rubiacae-kasvi (Rubia tinctorum). — Samaa kestävää väriainettavalmistetaan nykyään myöskin kemiallisesti antracenistä.

3) Akvarellimaalarien mielipiteitä berlinisinisestä ja karminista osottakoon seuraava ote Fr. Jaenniken käsikirjasta akvarellimaalauksesta (Mainz 1875):
"Berlinisininen on syvätuntuinen, loistava, vähän viheriään vivahtava, kaunis siniväri, jolla kuitenkin on se suuri vika että se on kovin kestämätön, joten se perin pohjin turmelee kaikki ne värit, joihin sitä sekoitetaan".
"Väriluetteloissa löytyy sitä paitsi suuri joukko tarpeettomia punavärejä, osaksi hyviä, kestäviä, osaksi myöskin hyvin katoavia. Näiden jälkimäisten joukkoon kuuluvana ja sentähden hyljättäväksi ehdotettuna mainitaan karmini".

4) Toinen vika gummigutalla on että se tummemmassa sekoituksessa (sinikirjoitus), hartsivärinä synyttää mustetta.

5) Auringon valon vaikutuksesta eroaa berliinisinisestä cyani pois ja muuttuu värittömäksi ferriferro-yhdistykseksi; pimeessä yhdistyy siihen taas happea ja se happeutuu uudestaan ferriferro-aineeksi, vaikkei väri enään tule yhtä kauniiksi, koska happeutumisessa syntyy myöskin punaisen ruskeata ferrioksidia vaikka hyvin vähässä määrässä. Tästäpä syystä lienevätkin järvet vanhoissa kartoissa ruskean värisiä.
Sillä jos vertailee Kenrali-Maanmittaus-Konttorin kiertokirjeessä 25 päivältä Elokuuta 1825 käytettäväksi määrätyitä kestävinä pidettyjä värejä niihin, joita nykyjään käytetään, niin huomaa että väriainekset ovat ihan samat kuin silloin 70 vuotta sitten, nimittäin gummiguttaa, coccionellia 1) ja berlinisinistä.

Eräässä taiteen haarassa, nimittäin akvarellimaalauksessa, jossa vesivärejä käytetään, on karmini y. m. kestämättömät coccionellivärit vaihdettu kestävempiin krappivalmisteihin2) ja pysyväiset kobolti ja kromkoboltioksidit3) ovat syrjäyttäneet ferroferricyanin (berlinisinisen).

Käytöllisillä kokeilla onkin todistettu että gummigutta4), berlinisini ja näitten värien sekoittamisella muodostettu viheriäväri sekä karmini kovassa auringon paisteessa 14 päivän kuluessa ovat tuntuvasti virttyneet ja muuttaneet väriänsä.5)

Koska tiluskarttamme vastedes tulevat säilytettäviksi kiertämättöminä ja väritys siten paljon enemmän kuin tähän asti joutuu päivävalon ja ilman vaikutuksen alaiseksi, niin olisi ruveta käyttämään kestävämpiä värejä kuin ylempänä mainitut ikivanhat, jotka maanmittauksen alalla ovat säilyneet neljänneksen vuosisataa yli aikansa. Niille kunnioitettaville virkatovereille, jotka ovat mieltyneet kestäviin, kirkkaisiin ja loistaviin väreihin, luettelemme tässä akvarellimaalareille mieleisiä kestäviä ja huokeesti käytettäviä akvarellivärejä, jotka sopivat karttojen välittämiseen:

Peltoja varten: Aureolini tai Indian Yellow joista jälkimäinen on vähän tummempaa kuin gummigutta.

Kaikenlaiseksi viheriäiseksi: Esmerald Green, eräs anilinihydrokloridistä ja kaliumkloratista syntynyt smaragdiviheriä sakka (fällning).

Tontteja ja kaskimaita varten: Rose Madder (rosa krappia).

Nevoja ja teitä varten: Terra Siena eli Light red (poltettu vaalea okra).

Järviä ja jokia varten: kobolti (kobolti ultramarini) taikka Sinioksidia tahi Caelini sinistä (bleu celeste), viheriään vivahtavia kromkoboltoksideja mielen mukaan.

Kivirakennuksia varten: Sinoperia.

Puurakennuksia varten: Kadmiumia.

Maamittareille ovat värit luonnollisesti mukavimmat kuivina, mutta Rose Madderia tulee kuitenkin ostaa putkissa, sillä sitä on hyvin vaikea hieroa hienoksi.

Englantilaiset Winsor & Newtonin valmistamat akvarellivärit ovat parhaat kaupassa löytyvät ja myydään niitä jokaisessa erityis-kaupassa, Helsingissä, missä taidemaalarin tarpeita pidetään kaupaksi. Kokoelman näitä värejä saa noin 10 markalla.

Tietysti voisi muutamia ylempänä luetelluista väreistä saada sekoittamalla toisia yhteen, mutta huomattava on, etteivät sekoitetut värit koskaan kiiltonsa, pirteytensä ja voimansa puolesta ole luonnollisten s. o. kemiallisesti puhtaiden värien vertaisia, sekä että kobolti keltavärin kanssa ei anna kirkasta ja sopivaa viheriäistä väriä meidän tarpeisiimme.

 —f-f—

---

 Toim. muist. Kun nykyään voimassa olevat Ylihallituksen antamat määräykset karttojen värittämisestä eivät kiellä käyttämästä ylempänä olevassa kirjoituksessa ehdotettuja värejä, joita kirjoittaja näkyy koetelleen, tahdomme puolestamme mekin kehoittaa maamittareita niitä koettelemaan. Samalla käytämme tilaisuutta huomauttaaksemme eräästä mielestämme ikävästä epäkohdasta värittämisen suhteen, nimittäin siitä että useat maamittarit, Ylihallituksen 4 Toukokuuta 1889 antaman kaavan nojalla ovat valmistaneet kaskimaa-väriä sekottamalla karmimin gummiguttaa, jopa niinkin suuressa määrässä että väritys on tullut aivan ruskeaa. Vaikka vastamainitussa kaavassa löytyvä punaväri ei olekaan oikein puhdasta, on tarkoitus kuitenkin ollut että värin tulisi olla karminia.

19.2.18

Tuntemattoman henkilöllisyyden toteamisesta.

Suomen poliisilehti 21, 16.11.1925

1. Tuntomerkit käsissä

a) Toimesta johtuvia omituisia muutoksia käsissä.

Jos tarkastelemme jonkun henkilön käsiä, niin voimme helposti eroittaa tavallisen työläisen suuret ja karkeat kädet henkistä työtä tekevän kaupunkilaisen pehmeästä ja hoidetuista käsistä. Varma tieto siitä, mihin säätyyn kyseessä oleva henkilö kuuluu, on erinäisissä tapauksissa jo suuresta merkityksestä.

1. Mylläreillä, leipureilla, kalkki- ja sinkkityöntekijöillä on kädet värjääntyneet valkoisiksi.

2. Värjäreillä on kädet tulleet sinisiksi.

3. Sepillä, lukkosepillä, lämmittäjillä ja kivihiilityöntekijöillä on kädet muuttuneet mustiksi.

4. Maalareilla ja väritehtaissa työskentelevillä on kädet värjääntyneet punaisiksi ja vihreiksi.

5. Nahkureilla ja taidepuusepillä on sormien päät ja kynnet tulleet ruskeiksi ja keltaisiksi.


b) Omituisia känsiä, "ammattikänsiä".

Eräiden määrättyjen ammattien pitempiaikainen harjoittaminen synnyttää käsiin känsiä, "ammattikänsiä", jotka huomataan jo paljaalla silmälläkin, mutta erittäin selvästi tulevat näkyviin vasta sitten kun k.o. ruumiinosa valokuvataan. Valaistakoon tätä muutamilla esimerkeillä: sepillä, lukkosepillä, puusepillä ja nahkureilla on känsiä  oikean käden kämmenessä; harjantekijöillä, suutareilla, räätäleillä ja kellosepillä oikean käden sormissa; kaivertajilla, maalareilla, sorvareilla ja ompelijattarilla vasemman käden sormissa; nyörinpunoojilla, kutojilla, lakintekijöillä ja pesijättärillä molemmissa käsissä.

Paitsi känsiä ja nokisiksi värjääntyneitä käsiä on kaikilla kaivostyömiehillä, sepillä, lukkosepillä, kivilouhijoilla ja usein myöskin muurareilla kädenselässä ja kyynärvarsissa pieniä arpia, joita pienet rauta- ja kivensirpaleet ovat synnyttäneet.

Sille, joka päiväkaudet kirjoittaa tai piirtää, painaa muste- tai lyijykynä (tavallisesti oikeankäden keskisormen ensimäisen nivelen kohdalle) ihoon syvennyksen, j.n.e.

I. P-lo.

16.2.18

Kaswien käyttäminen wärjäämiseen.

Tyrvään Sanomat 33, 17.8.1916

Nyt koska kaikki wäriainekset owat tuntumassa määrässä kohonneet maassamme ja toiseksi on monia wärejä aiwan mahdotonta saada ostetuiksi kaupoista, lienee tärkeää kiinnittää huomionsa kaswien täyttämistä tarkoitukseen, kuten ennen muinoin maassamme owat käyttäneet esiwanhempamme.

Tämä wärjäystapa on joutunut kummutkin kansan keskuudessa unhoituksiin, kun n. k. "pakettiwärit" ilmestyiwät kauppoihin. Lienee nyt syytä kuitenkin kiinnittää huomiota uudestaan wanhoihin wärjäystapoihin, ja löytyyhän maassamme monia puu- ja kaswiaineita käytettäwissämme. Jos kohta wärjäyksessä kuluukin jonkun werran enemmän pikaa kuin pakettiwärit waatiwat, on kuitenkin parempi uhrata wähän aikaakin, sillä onhan työ kuilenkin sen arwoista, jonka korwaa ainesten halpuus ja koska kaswiwärit soweltuwat niin hywin willan kuin pumpulin wärjäämiseen. Tähän tarkoitukseen woi käyttää kuorta, lehteä sekä koko kaswia. Lainaan tähän joitakin wärjäystastoja jotka owat julkaistut 15 wuotta takaperin Pellerwossa erään norjattaren, nti I. Cristensen'in tiedonantojen mukaan.

Toisia kasweja woi wärjäykseen käyttää ainoastaan niiden tuoreina ollessa, koska ne kuiwatessa menettäwät suuren osan wäriaineistaan. Toisia taasen woi käyttää sekä kuiwattuina että tuoreina. Sellaiset kaswit, jotka owat käytettäwät tuoreena, eiwät edes saa kuihtuakaan, waan owat heti käytettäwät. Sellaiset, joita aiotaan säilyttää, owat ensin hywin ja nopeasti kuiwattawat siimeisellä paikalla; kuiwatessa owat ne usein käännettäwät, etteiwät waan pääsisi homehtumaan. Kun kaswit owat aiwan kuiwat, pannaan ne säkkeihin ja säilytetään kuiwalla paikalla.

Wärjäykseen aijotut kuoret kerätään kewäällä, kun puut owat mahalassa, jolloin ne helposti irtautuwat puusta. Puista, jotka jo owat sammaltuneet, ei pidä ottaa kuorta; nuorissa oksissa kuori ei wielä sisällä wärjäykseen riittäwää määrää wäriainetta.

Wärjääminen tapahtuu paraiten kupari- eli emaljikattilassa; rautapadassa wäri ei tule puhdasta eitä kirkasta.

Puunkuoret taitetaan pieniin palasiin ja keitetään riittäwiässä ntäävässä wettä, kunnes wäriaine on niistä lähtenyt. Uutos (keitewesi) siiwilöidään ja lanka keitetään siinä. Ensin on lanka huolellisesti pestäwä ja alunoitawa.

Alunoitseminen tapahtuu siten, että lanka ½ tuntia keitetään alunaliuoksessa, joka saadaan siten, että kutakin lankakiloa kohti lasketaan 150 grammaa alunata liuotettuna 30—40 litraan wettä. Toiset wärit eiwät tarwitse ollenkaan alunoimista.

Harmaan (hikiäis) lepän kuorta woi käyttää sekä tuoreena että kuiwattuna. Kuoria keitetään 3 à 4 tuntia. Uutos siiwilöidään ja alunoitua lankaa keitetään siinä noin ½-1 tuntia. Lanka saa keltaisenharmaan wärin. Panemallauutokseen 10—15 gr. rautawihtrilliä saa wärin tummanharmaaksi, jopa melkein mustaksi.

Tuomen kuorta käytetään kuten harmaan lepän kuortakin. Tuomen kuori antaa punertawan harmaan wärin. Joll'ei rautawihtrilliä käytetä, antaa se waaleanpunaisen wärin.

Koiwun kuori antaa keltasenharmaan wärin.

Pajahkan kuorta ei woi tuoreena käyttää wärjäykseen. Wasta seuraawana wuonna sen jälkeen, kun se on korjattu, woi sitä siihen käyttää, ja antaa se silloin kauniin pronssiruskean wärin; jos kauwemman ajan keittää, antaa se ruskean wärin. Kuorta keitetään 2—3 tuntia ja siiwilöidään. Lankaa ei alunoida, mutta sama määrä alunaa, kuin mitä langan alunoimiseen käytettäisiin, pannaan yhtaikaa langan kanssa kattilaan.

Wärjäyksen jälkeen owat kaikki langat pestäwät joko suopa- eli saippuawedessä.

Käsweista mainittakoon kanerwa. Kun kanerwa on kaswanut uusia wesoja, leikataan nämät ja kuiwataan; myös woi niitä käyttää tuoreina. Kanerwaa woi wärjäämiseen käyttää, kunnes se alkaa kukkia.

3 kiloa tätä kaswia keitetään 3—4 tuntia; alunoitu lanka keitetään siiwilöidyssä uutoksessa ½—2 tuntia, riippuen siitä, tahdotaanko wäri tummaksi wai waaleaksi. Antaa willalle ja pumpulille woimakkaan keltaisen wärin. Jos keittämistä uudistetaan useampi kerta samassa tai uudessa uutoksessa sekä annetaan langan joka keittämisen wälillä kuiwaa, saadaan kauniita pronssikeltaisia wärejä. Jos kanerwa keitetään rautapadassa tulee wäri wiheriänkeltaiseksi.

Lieko kerätään kewäälla ja kuiwataan. Kaswista otetaan 1 kilo ja keitetään hywästi 3—4 päiwää peräkkäin, jonka jälkeen uutos siiwilöidään ja alunoimaton lanka pannaan siihen. Uutos lankoineen saa taasen seistä 3—4 päiwää ja keitetään kerta päiwässä. Saadaan kaunis harmaankeltainen wäri. Keittämällä näin wärjättyä lankaa miedossa sinipuulastu-uutoksessa saadaan kaunis tummansininen wäri.

Suolaheinä. Lehdet ja warsi käytetään tuoreina ennen kukkimista. Rautapata täytetään suolaheinillä ja annetaan kiehua tunti. Siiwilöidyssä uutoksessa keitetään alunoimnton lanka yksi tunti ja saa se silloin harmaanwihreän wärin. Kun se keitetään wahwassa sinipuulastu-uutoksessa saa lanka kauniin ja pysywäisen mustan wärin.

Ahomataran juuria kootaan ennen kukkimista, puhdistetaan ja kuiwataan. Juuret leikataan hienoiksi ja keitetään yhdessä langan kanssa, jota on alunoitawa joko yksinomaan alunalla tai 200 gr:ssa alunata ja 75 gr:ssa wiinikiweä. Saadaan kaunis punainen wäri. Jos wäri tahdotaan tummaksi, on käytettäwä sama paino juuria ja lankaa.

Kiwisammal (kiwientiera). Jäkälä ja lanka pannaan kerrotsittain kattilaan tai pataan; wettä kaadetaan siihen sen werran että se hywin peittää jäkälän, sekä keitetään hiljaa 4—6 tuutia ja annetaan olla uutoksessa, kunnes se on jäähtynyt. Jos keittämistä uudistetaan useamman kerran, saa lanka hywin tumman wärin. Jos keittäminen tapahtuu kattilassa, tulee wäri keltasenruskeaksi, mutta rautapadassa punaisenruskeaksi.

J. L:ta.

15.2.18

Indigoteollisuuden kehityksestä.

Teknillinen aikakauslehti 6, 1.8.1911

Kirj. K. Perttilä.

Jo hämärimmästä muinaisuudesta on indigolla ollut varsin tärkeä merkitys tekstiilituotteiden värjäyksessä. Kauniin värinsä ja erinomaisen pesun- ja valonpitävyytensä vuoksi on se ollut "värien kuningatarena" aina viime vuosiin asti. Mutta kuten luonnontuotteella ainakin on indigollakin ollut varjopuolensa, joita teollisuuden kannalta katsottuina nykyään pidettäisiin aivan sietämättöminä. Kun sen tuotanto on ollut riippuvainen niin epämääräisistä tekijöistä kuin jumalan ilmoista ja sateista, on luonnollista, että sen hinta myöskin on vaihdellut aivan mahdottomasti. Mitä hankaluuksia semmoinen kintain vaihtelu teollisuudelle tuottaa, lienee itsestään selvää. Ajatelkaamme vain, millaiseen asemaan värjäämöt silloin joutuivat, kun esim. tilauksen saapuessa indigon hinta oli 8 mk., mutta sitten yhtäkkiä voi nousta aina 30:een mk. Tämän lisäksi tuli vielä se seikka, ettei luonnontuote koskaan ole puhdasta. Väliin saattoi indigo sisältää 80% puhdasta väriainetta, väliin ainoastaan 20% ja mitä vaikeuksia tämä seikka käytännössä tuotti, voi ainoastaan ammattimies täysin käsittää. Jo värjääminen väriaineella, jonka väkevyyttä ei tunneta, on hankalaa, mutta indigoon nähden teki sen vielä hankalammaksi itse värjäysmetodi; n. s. käymiskyyppi, siinä kun käymiseen tarvittavien aineksien suhteet ovat jotenkin tarkoin määrätyt. Kun värjäri ei tiennyt, kuinka paljon epäpuhtauksia hänen värirfsä sisälsi ja ottivatko nuo epäpuhtaudet osaa käymisprosessiin vai eivätkö, oli hänen mahdoton tarkalleen määrätä muitten aineksien määrää ja silloin voi sattua niinkin, että käyminen lähti väärään suuntaan ja koko kallis indigo hävisi jäljettömiin. Sitä paitsi saattoi indigon ostaminen ja sen hinnan arvioiminen tehtailijan täydellisesti pulaan. Sillä vaikkakin hänen värimestarinsa olisi ollut varsinainen "indigontuntija", joka indigopalaa kynteensä tahi hampaisiinsa hankaamalla tahi sen murtopinnan värivivahduksista luuli voivansa arvostella tavaran laatua, oli luonnollista, etteivät moiset "analyysit" suurenkaan arvoisia olleet. Varsinaiset kemialliset analyysimetoodit olivat monimutkaiset eivätkä värjärit, jotka silloin kuten suureksi osaksi vielä nytkin olivat teoreettisesti sivistymätöntä väkeä, pystyneet niitä tekemään.

Kun sitten kemian tutkimus viime vuosisadan jälkipuoliskolla oli antautunut värikemian alalle ja saavuttanut niin monia kauniita tuloksia, oli luonnollista, että myöskin indigoa tahdottiin keinotekoisesti valmistaa. Olihan tässä suhteessa sitä paitsi yllykkeenä jo ennen saavutettu loistava tulos, nim. alitsarini, tuo turkinpunaiseen tarvittava väriaine, jota ennen oli saatu krapp-kasvin juurista, mutta jonka v. 1868 Graebe ja Liebermann ensin synteetisesti valmistivat kivihiilitervasta ja Badische Anilin- & Sodafabrik senjälkeen oli ruvennut tehdasmaisesti valmistamaan.

V. 1880 valmisti sitten A. von Baeyer ensiksi synteetisesti indigoa ja taaskin oli Badische Anilin- & Sodafabrik valmis ryhtymään keksinnön teknilliseen toteuttamiseen. Työ oli kuitenkin nähtävästi tuleva niin vaikeaksi ja samalla laajakantoiseksi, ettei Badische siihen yksin uskaltanut ryhtyä, vaan sai kumppanikseen erään toisen väritehtaan, Farbwerke Meister, Lucius & Brüning'n.

Baeyerin indigosynteesi oli lyhyesti seuraava: Kanelihappo nitreerataan savuavalla salpietarihapolla orto-nitro-kanelihapoksi, tämä bromeerataan orto-nitro-dibromikanelihapoksi, josta alkoholisella kalilla saadaan orto-nitro-fenyli-propiolihappo. Kun tämän hapon alkaliliuosta käsitellään redusoivilla aineilla, yhtyy kaksi happomolekyliä indigoksi.

Indigon lähtöaineena oli siis kanelihappo. Kun tätä ainetta jo ennemmin tunnetun n. s. Perkinin reaktion mukaan voitiin valmistaa bentsaldehydistä ja tätä vuorostaan väritehtaat olivat jo ruvenneet aikaisemmin valmistamaan eräitä toisia värejä varten kivihiilitervasta saatavasta toluolista, oli siis indigon synteetinen valmistus kivihiilitervasta selvillä. Ennen kuin tästä kuitenkaan päästiin niin pitkälle, että indigoa todella voitiin ruveta tehtaassa valmistamaan, oli vielä lähes kahdenkymmenen vuoden uuttera työ ja tutkimus tarpeen.

On nimittäin huomattava, että laboratoriossa suoritettu tieteellinen työ ei vielä ole valmis tekniikassa käytettäväksi. Tieteelle hyvinkin arvokas keksintö saattaa tekniikalle olla kokonaan arvoton. Tieteellisen kemistin ei esim. työnsä taloudellisesta kannattavaisuudesta tarvitse huolia mitään, kun tämä puoli taas tekniikassa on ensimmäinen kysymys. Sitä paitsi saattaa laboratoriossa verrattain helposti suoritettu työ teollisuudessa tuottaa hyvinkin suuria käytännöllisiä vaikeuksia jopa olla mahdotonkin. Niinpä joutuivatkin kaikki keksinnöt, mitä väritehtaitten laboratorioissa tehdään, ensiksi tarkoin tutkittaviksi, onko niistä taloudellista hyötyä ja ovatko ne mahdolliset teollisuudessa suoritettaviksi. Jos ne nämät ehdot täyttävät, joutuvat ne patentteerattaviksi, muussa tapauksessa ne hautautuvat asianomaisen tehtaan arkistoon joko ikipäiviksi tahi parhaassa tapauksessa aikain kuluttua uudestaan sukeltautuakseen esille jossain toisessa yhteydessä. Voimme saada hämärän aavistuksen, kuinka äärettömän paljon työtä indigon alalla on tehty, kuinka monta arvokasta tieteellistä tulosta saavutettu, kun tiedämme, että indigon valmistusta koskevia patentteja otettiin kaikkiaan 152 kappaletta.

Kuten edellä jo mainittiin, joutui Baeyerin keksimä indigosynteesi oston kautta Badische Anilin- & Sodafabrikin ja Farbwerke Meister, Lucius & Bruningin omaisuudeksi ja nyt alkoi innokas työ keksijän itsensä johdolla keksinnön teknillistä toteuttamista varten. Synteesin kaikki eri asteet tulivat perinpohjaisen tutkimuksen alaisiksi, olihan saatava selville, missä olosuhteissa mikin reaktio antoi parhaat tulokset, sillä näistähän riippui työn lopullinen kannattavaisuus.

Ensimmäinen tehtävä oli siten lähtöaineen, kanelihapon, valmistuksen halventaminen, Perkinin reaktion mukaan tehtynä se nim. tuli liian kalliiksi. Tehtävästä onnistuttiinkin pian suoriutumaan. Kanelihappoa ruvettiin valmistamaan bentsalikloridista ja natriumiäsetatista ja näin oli tämä aine muuttunut kalliista laboratoripreparaatista halpahintaiseksi tehdastuotteeksi. Mutta sitä kalliimmaksi tuli ortonitro- kanelihapou valmistus. Kun kanelihappoa nitreerataan tavallisten menettelytapojen mukaan, muuttuu ainoastaan pienempi osa orlo-nitro-yhdistykseksi, jota vastoin suurimmasta osasta syntyy paranitro- kanelihappoa, millä indigon valmistuksessa ei ole mitään merkitystä. Tästä vaikeudesta suoriuduttiin siten, että vapaan kanelihapon asemasta nitreerattiin sen esteriä ia näin saatiin 70% kanelihaposta orto-nitro-yhdistykseksi.

Seuraavat reaktiot, orto-nitro-kanelihapon bromeraus ja siten saadun happodibromidin muuttaminen orto-nitro-fenylipropiolihapoksi tuottivat vielä monia teknillisiä vaikeuksia, mutta niistäkin kaikista lopulta suoriuduttiin, niin että jo keväällä 1881 propiolihappoa voitiin ruveta tehdasmaisesti valmistamaan. Näin oli siis päästy lopputulokseen, sillä indigon valmistus orto-nitro-fenyli-propiolihaposta ei enään tuottanut vaikeuksia. Reaktiot tapahtuivat kaikki varmasti, tulokset olivat mahdollisimman hyvät, mutta kaikesta huolimatta tuli lopputulos siksi kalliiksi, ettei näin valmistettu indigo kyennyt kilpailemaan luonnontuotteen kanssa. Ettei tähänastinen työ kuitenkaan olisi vallan hukkaan mennyt, koetettiin orto-nitro fenylipropiolihappo saada toisella tavalla tekniikassa käytettäväksi.

Indigon painaminen kankaalle oli tähän asti ollut muutamien tehtaiden salaisuutena ja pidettiin sitä varsin vaikeana ja suurta kokemusta vaativana työnä. Kun nyt indigon valmistus orto-nitro-lenyli-propiolihaposta ei kannattanut, johduttiin ajattelemaan, että tämän aineen painaminen kankaalle ja sitten muuttaminen indigoksi ehkä saisi suuremman käytännöllisen merkityksen, siten kun saavutettaisiin sama tulos kuin valmiin indigon painamisestakin. Myöskin tämä tehtävä onnistui lopulta täydellisesti, mutta siitä huolimatta ei menettelytapa saanut suurempaa käytäntöä ja niin raukesivat lopullisesti toiveet indigon valmistamisesta Baeyerin synteesin mukaan.

Vaikkakin siis tähänastiset työt eivät olleet johtaneet toivottuun tulokseen, ei yritystä vielä jätetty sikseen, vaan uudella innolla, vaivoja ja kustannuksia säästämättä ryhdyttiin työhön uusien menettelytapojen keksimiseksi.

V. 1882 keksivät Baeyer ja Drewsen indigon valmistustavan orto-nitro-benzaldehydistä ja acetonista. Tätä menettelytapaa, joka myös joutui oston kautta Badischen ja Meister, Lucius & Brüningin omaksi, ruvettiin nyt muokkaamaan tekniikkaa varten. Vaikkakin indigon valmistus tämän synteesin mukaan tapahtui helpommin kuin edellä esitetyn Baeyerin, oli tässäkin monet vaikeudet voitettavana. Varsinkin ortonitro- benzaldehydin valmistus näytti aluksi vievän koko tämän synteesin taloudellisesti kannattamattomana karille.

Benzaldehydiä nitreeratessa syntyi, mitä eri menettelytapoja koeteltiinkin käyttää, indigon valmistukseen soveltumatonta meta-nitro-benzaldehydiä ja vain vähäinen määrä orlo-yhdistystä. Asiaa koeteltiin auttaa tavalla jos toisellakin. Otettiin benzaldehydin asemasta benzyli-kloridia nitreerattavaksi, mutta tällöin syntyi taas para-nitro-yhdistystä suurempi määrä kuin tarvittavaa ortoyhdistystä. Ei siis tätäkään tietä päästy pitemmälle. Oli nyt kuitenkin yksi mahdollisuus jälellä. Voitiin nim. ottaa lähtöaineeksi orto-nitro-toluoli ja tämä ensin kloreeraamalla ja sitten oksideeraamalla muuttaa orto-nitro-benzalhydiksi. Kokeita tehtiin vuosikausia, mutta tyydyttäviin tuloksiin ei päästy. Uusia toiveita herätti tosin Badischen v. 1886 keksimä menettelytapa, jonka mukaan benzolin metyliderivaatteja voitiin suorastaan oksideerata vastaaviksi aldehydeiksi tarvitsematta niitä ensin kloreerata, mutta tälläkään alalla tehdyt kokeet indigo-kysymyksen ratkaisemiseksi eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Indigo tuli yhä liian kalliiksi, sillä ensinnäkin raaka-aineena tarvittavaa toluolia oli ainoastaan rajoitetut määrät saatavissa, joten sen ja siten myös valmistetun indigon hinta saattoi vaihdella liiaksi, ja toiseksi ei vielä tunnettu sopivaa käytäntöä sivutuotteena syntyvälle para-nitrobenzaldehydille.

Raukesivat siis taaskin toiveet indigoteollisuuden mahdollisuudesta. Työtä ei kuitenkaan oltu tehty kokonaan käytännöllisittä tuloksitta. V. 1893 keksi nim. väritehdas Kalle & C:o menettelytavan, jonka mukaan eräs tässä indigosynteesissä syntyvä välitulos, orto-nitro-fenyli-maitohappoketoni, voitiin sopivalla tavalla käyttää kangaspainossa indigopainoa varten. M ainitusta aineesta valmistettiin nim. helposti liukeneva bisulfiittiyhdistys, Kallen Indigosuola, joka painettuna ja höyrytettynä synnyttää kankaan kuidulle indigoa.

Seurasi nyt useamman vuoden väliaika, jonka kuluessa ei julkisuudessa näkynyt mitään uusia tuloksia indigoteollisuuden alalta. Työtä tehtiin kuitenkin yhä jatkuvalla kestävyydellä. Samalla kuin Badische Anilin- & Sodafabrik oli lähtenyt astumaan uusia teitä, oli Farbwerke Meister, Lucius & Brüning jatkanut edelleen Baeyerin ja Drewsenin indigosynteesia. Ja niinpä tapahtui, että kumpikin tehdas jokseenkin samaan aikaan pääsi tyydyttäviin tuloksiin. V. 1896, Badischen ollessa lähellä indigokysymyksen lopullista ratkaisua, patentteerasi nim. Meister, Lucius & Brüning menettelytavan, jonka mukaan orto-nitro-toluoli voitiin muuttaa orto-nitro-benzaldehydiksi teknillisesti mahdollisella ja taloudellisesti kannattavalla tavalla. Sitäpaitsi koetti tälle indigosynteesille myöskin toisessa suhteessa otollisempi aika. Para-nitro-toluolia oli nimittäin ruvettu väriteollisuudessa tarvitsemaan entistä enemmän ja sitä valmistettaissa syntyi aina myöskin orto-nitroyhdistystä, joka soveltui indigon valmistukseen.

Täten oli siis lopultakin päästy niin pitkälle, että indigoa voitiin ruveta tehdasmaisesti valmistamaan ja että se myöskin hintansa puolesta kykeni kilpailemaan luonnontuotteen kanssa. Mutta tähän tulokseen ei vielä tyydytty. Raaka-ainetta, toluolia, oli nim. siksi vähän saatavissa, ettei siitä valmistettu indigo olisi riittänyt tyydyttämään maailman tarvetta siinäkään tapauksessa, että kaikki toluoli olisi käytetty indigoksi, mikä kuitenkaan ei ollut asianlaita. Päin vastoin oli toluolia yhä enemmän ruvettu tarvitsemaan toisiin tarkoituksiin.

Toluolin vuotuinen tuotanto arvioittiin 5—6000 tonniksi ja kun parhaitten teknillisten menettelytapojen mukaan 1 kiloa varten indigoa tarvittiin 4 kg toluolia, olisi koko toluolimäärästä saatu korkeintaan 1500 tonnia indigoa, mikä määrä vastasi noin neljättä osaa maailman tarpeesta. Toluolin tuotantoa ei myöskään voitu lisätä kivihiilitervan tislausta lisäämällä, sillä samalla olisi myöskin lisääntynyt vielä suuremmassa määrässä benzolin tuotanto jokaista osaa kohti toluolia saadaan nim. neljä osaa benzolia ja kun benzolin kulutus osoitti paljoa pienempää taipumusta nousemiseen kuin toluolin, olisi benzolia uhannut liikatuotanto. Muuta neuvoa siis ei ollut kuin uusien raaka-aineitten keksiminen.

V. 1890 onnistui sitten Heumann valmistamaan ingoa sulattamalla fenyliglykokolia natronlipeän kanssa. Tämän keksinnön kautta joutui indigokysymys uudelle asteelle, joka lupasi suuria käytännöllisiä mahdollisuuksia. Oltiinhan nyt vihdoinkin päästy siihen, että teollisuuden ensimäinen ehto, raaka-aineitten helppo saanti, oli taattu. Anilinia, etikkahappoa, kloria ja alkaleja, jotka tässä olivat raaka-aineina, oli saatavissa kuinka paljo tahansa.

Myöskin tämä keksintö joutui Badische Anilin- & Sodafabrikin ja Farbwerke Meister, Lucius & Brüningin haltuun ja niin alkoi taasen työ entisellä innolla keksinnön teknilliseksi toteuttamiseksi. Paljon tehtiin työtä, mutta lopulliseen päämäärään ei vieläkään päästy, sillä vaikkakin raaka-aineet olivat halpoja, oli väriaineen tulos siksi vähäinen, ettei työ kannattanut.

Heumann oli myös keksinyt, että antranilihapon glykokolista, fenyliglykokol-ortokarbonihaposta samalla tavoin käsittelemällä saadaan indigoa. Tässä synteesissä tapahtuivat reaktiot paljon säännöllisemmin ja jatketut tutkimukset osoittivat pian, että tätä tietä oli todella mitä parhaat toiveet päästä lopulliseen päämäärään. Kuitenkin tuotti tämänkin synteesin teknillinen toteuttaminen äärettömän suuria vaikeuksia, joitten voittaminen vaati sekä perinpohjaista kemian tuntemista, että mitä suurinta teknillistä kätevyyttä. Semmoisia miehiä, joilla oli nämä edellytykset, oli Badischella kuitenkin palveluksessaan ja niinpä saattoikin tehdas v. 1897 menestyksellä ruveta kilpailemaan luonnon indigon kanssa.

Tulemme seuraavassa lähemmin tarkastamaan sen synteesin kehitystä, jonka mukaan Badische nyt indigoa valmistaa.

Heumannin synteesissä tarvittava fenyliglykokol-orto-karbonihappo valmistetaan antranilihaposta ja mono-klorietikkahaposta. Edellisen valmistukseen käytettiin ensin orto-nitro-toluolia, joka joko ensin oksideerattiin orto-nitro-benzoehapoksi ja sitten redusoitiin tahi ensin redusoitiin ortotoluidiniksi ja tämä sitten oksideerattiin sopivalla tavalla antranilihapoksi. Kuitenkin olisi nyt tässäkin synteesissä tullut esiin samoja vastuksia kuin aikaisemmin esitetyssä indigo-synteesissä orto-nitrobenzaldehydistä, jollei tässä olisi tullut avuksi Hoogewerffin ja van Dorpin v. 1890 keksimä menettelytapa, jonka mukaan antranilihappo voidaan valmistaa ftalihaposta. Ftalihappoa voidaan nim. valmistaa naftalinista, joten siis naftalini nyt tuli indigon raaka-aineeksi. Kun naftalinia oli enemmän kuin kylliksi saatavissa, oli indigokysymys siis lopultakin ratkaistu siinä suhteessa.

Voitiin nim. laskea, että se kivihiiliterva, mikä koko maailmassa vuosittain tilattiin, sisältäisi noin 40—50,000 tonnia naftaliinia. Kun tästä määrästä tähän asti oli eroitettu ainoastaan noin 15 tuh. tonnia vuodessa, jäi siis vielä vähintäin 25 tuh. tonnia indigoa varten, siis enemmänkin kuin tarpeeksi maailman indigotarvetta tyydyttämään.

Edellytykset olivat siis mitä parhaimmat ja nyt suunnattiin kaikki voimat työn viemiseksi onnelliseen loppuun. Vaivoja ja kustannuksia ei säästetty, sillä olihan tehtävä niin peräti suurenmoinen. Ja työtä vielä tarvittiinkin kosolta. Badische Anilin- & Sodafabrikin parhaat kemistit saivat vielä työskennellä vuosikausia, ennenkuin tehdas voi ruveta indigoa valmistamaan.

Tehtaan käytettävänä oli silloinen paras menettelytapa ftalihapon valmistamiseksi, nim. naftalinin oksideeraaminen kromihapolla, minkä menettelytavan tehdas jo parisenkymmentä vuotta aikaisemmin oli keksinyt ja soveltanut käytäntöön. Kun menettelytapa kuitenkin oli verrattain kallis, eikä voitu toivoa saada sitä yksinkertaisemmaksi ja halvemmaksikaan, oli keksittävä uusia keinoja naftaliinin oksideeraamiseksi ftalihapoksi.

Eräs Badischen kemisteistä E. Sapper keksi silloin, että ftalihappoa voitiin myös valmistaa kuumentamalla naftalinia yhdessä hyvin väkevän rikkihapon kanssa. Reaktion helpoittamiseksi koeteltiin käyttää mitä erilaisimpia aineita, kunnes vihdoin onnellinen sattuma johti työt oikealle tolalle. Sattui nim. kerran kuumentaessa eräs elohopeaa sisältävä putki syöpymään rikki ja siitä ulos päässyt elohopea vei reaktion toivottuun suuntaan.

Laboratoriossa onnistui nyt indigon valmistus täydellisesti tämän menettelytavan mukaan, mutta onnistuakseen tehtaassa vaati se vielä paljon kokeilemista. Paljon aikaa ja kustannuksia vei tarpeellisten työaparaattien keksiminen ja rakentaminen, mutta vieläkin tärkeämpi oli rikkihappokysymys. Käytetty rikkihappo oli saatava helposti takaisin, muutoin ei menettelytapa kannattanut. Tavallista lyijykammioprosessia ei voitu käyttää, se kun olisi tullut siksi kalliiksi, että entinen kromihapporeaktio olisi ollut yhtä edullinen. Sattui nyt kuitenkin niin onnellisesti, että eräs toinen tehtaan kemisteistä, R. Knietsch, oli onnistunut käytäntöön soveltamaan menettelytavan, jonka mukaan rikkidioksidi suorastaan voitiin muuttaa rikkihappoanhydridiksi ja tämän mukaan tuli rikkihapon valmistus tehtaalle paljoa edullisemmaksi kuin ennen käytetty lyijykammioprosessi. Kuinka paljon tämä tehtaalle merkitsee, voidaan käsittää siitä, että jo alkuaikoina, kun tehdas rupesi indigoa valmistamaan, nousi ftalihapporeaktiosta syntyvän rikkidioksidin määrä vuosittain 40 tuh. tonniin, mikä vastaa noin 60 tuh. tonnia väkevää rikkihappoa.

Naftalinin oksideeraaminen ftalihapoksi tapahtui siis parhaalla tavalla mitä ajatella saattaa. Mutta toisten raaka-aineiden valmistus tuotti vielä paljon työtä. Kun sekä klorietikkahapon valmistus että ftalimidin oksideeraus antranilihapoksi vaati paljon kloria, oli tätäkin varten sopivat menettelytavat keksittävät. Tähän asti tunnetuista klorin valmistustavoista, Weldonin ja Deaconin, ei kumpikaan kelvannut. Edellisen mukaan tuli klori liian kalliiksi, jälkimäisestä taas saatiin klori liiaksi laimennettuna.

Näihin aikoihin oli jo ruvettu valmistamaan kloria elektrolyyttisestikin alkaliklorideistä ja useampiakin menettelytapoja tätä tarkoitusta varten oli keksitty. Kun menettelytavat eivät vielä olleet käytännössä koetellut, oli tietysti kovin vaikea kysymys tehtaalla ratkaistavana, mikä noista eri menettelytavoista olisi sopivin, sitäkin suuremmalla syyllä, kun ne kaikki vaativat suurenmoisia ja kalliita laitteita. Badische Anilin- & Sodafabrik osti Chemische Fabrik Elektronin keksimän menettelytavan, joka myöskin osoittautui käytännölliseksi. Yksi vika sillä kuitenkin oli: syntynyt klori ei ollut kylliksi puhdasta. Nyt oli tehdas kuitenkin keksinyt klorin tiivistysmenettelytavan ja tämän avulla saatiin klori puhdistetuksi.

Paljon vaikeuksia tuotti myöskin klorietikkahapon ja fenyli-glysini-orto-karbonihapon valmistus. Kaikki reaktiot olivat järjestelmällisesti tutkittavat, olosuhteet, missä parhaat tulokset olivat saavutettavissa, oli selvitettävä. Suurimmat vaikeudet olivat kuitenkin edessä, kun fenyli-glykokol-orto-karbonihappo alkalien kanssa sulattamalla oli muutettava indigon leukoyhdistykseksi, josta sitten indigo ilman avulla oksideeraamalla saadaan. Itse sulattamisprosessin johtaminen oikeaan suuntaan, siinä tarvittavien koneitten ja laitteiden keksiminen ja rakentaminen, kaikki vei aikaa ja tuotti kustannuksia. Mutta lopulta nuo vaikeudet kaikki voitettiin ja niin olivat väritehtaan Badische- Anilin- & Sodafabrik sekä Farbwerke Meister, Lucius & Brüning valmiit keinotekoisella indigollaan ryhtymään taisteluun luonnontuotteen kanssa.

Taistelu keinotekoisen indigon ja luonnontuotteen välillä tuli taisteluksi elämästä ja kuolemasta. Että se myöskin tuli olemaan pitkällinen, on käsitettävissä, kun noiden kahden väritehtaan oli taisteltava kokonaista maata, nim. Englantia, sekä sitä paitsi ihmisten vanhoillisuutta ja tietämättömyyttä vastaan. Englannilla oli alusmaansa Intian kautta maailman indigokauppa käsissään ja Intiassa oli yli 100,000 ha maata käytetty yksinomaan indigon viljelykseen. Ettei Englanti vähällä tahtonut luopua noista taloudellisista eduistaan, on luonnollista. Kun ei tehdas-indigoa saatu hävitetyksi luonnontuotteen hintaa polkemalla siinä suhteessa voi edellinen menestyksellä pitää puoliaan —, ryhdyttiin toisiin keinoihin. Ensin koeteltiin väittää, ettei uusi indigo ollutkaan indigoa, vaan ainoastaan jonkunlainen indigon surrogaatti, jolla tietysti ei voisi olla indigon hyviä ominaisuuksia. Kun ihmisten, joille aineitten kemiallinen kokoomus on tuntematon käsite, on hyvin vaikea käsittää, että kaksi alkuperältään niin erilaista ainetta kuin luonnon indigo ja keinotekoinen voisi olla samaa ainetta, oli tehtailla paljon vaivaa tuon harhaluulon hävittämisessä. Kirjoitusten ja käytännöllisten kokeitten avulla alkoivat käsitteet vähitellen selvitä, alettiin käsittää, että ainoa ero molempien väriaineiden välillä oli keinotekoisen indigon puhtaus. Silloin alettiin vastustajain taholta väittää, että luonnon indigossa olevat epäpuhtaudet ne juuri indigovärjäyksille niiden pitävyyden antavatkin, joten keinotekoisella tehdyt ovat huonommat. Niin järjettömät kuin nuo väitteet olivatkin, täytyi väritehtaitten ne kuitenkin kokeilla kumota.

Niin suuret edut oli kuitenkin tehdasindigolla tarjottavana luonnontuotteeseen verraten, että tämän kaikesta vastustuksesta huolimatta on yhä enemmän ja enemmän täytynyt väistyä edellisen tieltä. Samoin kuin alitsarinin valmistus väritehtaissa kokonaan lopetti krapp-kasvin viljelyksen mikä sivumennen mainiten Ranskalta vei noin 40 milj. mk:n vuotuisen tulon samoin on ainoastaan ajan kysymys, milloin luonnonindigon viljelys kokonaan lakkaa. Varsin nopeasti näyttää kehitys olevan kulkemassa siihen suuntaan. Kun luonnonindigon tuotanto v. 1896 oli 9430 tonnia, väheni se jo 1898 siis heti keinotekoisen indigon tultua kauppaan 6757 tonniin, v. 1900 5596 t. ja v. 1909 on sen tuotanto arvioitu noin 1,000 tonniksi.

Ettei luonnonindigo vielä ole kokonaan hävinnyt, siitä se saa kiittää yksinomaan ihmisten vanhoillisuutta. Vanhat värjärit, jotka ikänsä kaiken ovat luonnonindigolla värjänneet, eivät siitä niin kernaasti luovu. Sitä paitsi on ihmisiin juurtunut se harhaluulo, että kaikki keinotekoiset värit ovat huonoja n. s. kasviväreihin verraten, vaikkakin paremmat keinotekoiset eli tervavärit sekä pitävyytensä että kauneutensa puolesta ovat äärettömän paljon kasvivärejä etevämmät. Ammattimiehessä ei voi olla herättämättä säälittävää hymyä semmoinenkin järjettömyys kun senaattimme joku vuosi sitten teki lähettämällä stipendiaatin Norjaan oppimaan kasviväreillä värjäämistä. Melkein yhtä järkevää olisi lähettää stipendiaatti johonkin Etelämeren saarille oppimaan villeiltä tulen sytyttämistä puuta hankaamalle.

Kehitys käy kuitenkin järkähtämättä kulkuaan. Mistä luonnontuotteet syystä tahi toisesta eivät tyydytä ajan vaatimuksia, siinä ne säälittä heitettäköön syrjään keinotekoisten tieltä.

14.2.18

Hieman uudenaikaista väriteoriaa.

Vaasa 47, 26.2.1927

Vaasalle kirj. insinööri R. H.

"Sehän on makuasia eikä siitä1 sovi riidellä", kuulee asein sanottavan kun on kysymys väreistä ja niiden harmoniasta eli soinnusta.

Tämän vanhan sananparren turvissa olemme joutuneet näkemään mitä mauttomimpia väriyhdistyksiä puvuissa, maalauksissa, seinäpapereissa, kankaissa y. m. silti voimatta muuta kuin kohottaa hattuamme: sehän on makuasia eikä siitä savi riidellä.

Luontainen vaisto käsitellä värejä, on vain ani harvalla henkilöllä. Tämä lahja on verrattavissa esim. musiikin alalla henkilön sävellyskvkvyn. Kun musiikkia kumminkin voi tulkita huonommankin sävelkorvan omistava soinnukkaasti nuottien avulla, ei asian laita ole ohut sama mitä tulee välien harmooniseen eli sointuisaan tulkintaan. Vieläpä käsitys eri väreistä on ollut sangen venyvä: samaa värinimitystä, esim: punainen voidaan käyttää ilmaisemaan seuraavia väriaistimuksia: punainen talo, punainen hevonen, punainen tukka, punainen kukka, punainen taivas j. n. e. ja sanomattakin on selvää että kullakin näistä on aivan eri vivahduksensa, jopa aivan eri värinimityksensäkin.

Tällainen tulkinta olisi musiikin alalla, esim. pianon soitossa, verrattavissa väärinlyöntiin, 1, 2, tai 3 kosketinta ylemmäksi tai alemmaksi oikeasta.

Värien määritelmättömyvs on myös ilmeinen epäkohta. Halutessamme ostaa esim. vihreätä kangasta näytetään meille värejä aina merenvihreästä puhkeavan lehdenvihreään eikä ole niin ollen mahdollista tilata, ilman mukana seuraavaa mallia, saada haluttua väriä.

Musiikissa on asia aivan toisin. Jos meillä on nuottipinnalla c, on sävel sama. kenen henkilön hyvänsä sitä tulkitessa ja vieläpä aivan erityylin koneistakin.

Jo nämä esimerkit siis osoittavat, että väriteoria on ollut musiikkiteoriaa alemmalla asteella vaikka molemmat taiteet ovat suunnilleen samanikäiset.

Edellä esitettyihin väriopillisiin epäkohtiin on kyllä yritetty monesti parannuksia kenenkään pääsemänä tuloksiin ennen kuin vasta aivan viime vuosina. Syynä tähän näin myöhäiseen kehitykseen väriteoriassa on ollut tieteellisten mittauskoneiden puute, ja lisäksi on yhden henkilön ollut aivan mahdoton hallita kaikkia niitä tiedesuuntia, joita teorian ratkaisu on vaatinut, ja siksi enkin teorian kehittäjinä ollut joukko tiedemiehiä.

Värien suunnaton käyttö teollisuudessa on myös osakaan jouduttanut väriteorian kehittämistä, sillä jo edellä mainitut väriopilliset epäkohdat ovat värejä käyttäville teollisuuslaitoksille olleet todellisena painajaisena.

Tieteelliseen ja samalla käytännölliseen ratkaisuun väriteoriassa on nyt jo päästy kahdessakin maassa. Saksassa kulkee oppi kehittäjänsä prof. Oswaldin nimellä. Amerikassa on opinkehittäjiä ollut useampia, ja on päätyö suoritettu Harvard yliopistossa.

Kun allekirjoittanut ei lähemmin tunne saksal. oppia, koetan seuraavassa esittää muutamia kohtia amerikkalaisesta opista, mikä on osoittautunut sangen yksinkertaiseksi ja käytännölliseksi. Silti ei sanomalehden puitteissa voi luoda mitään yhtenäistä esitystä. Oppia on jo menestyksellisesti opetettu useimmissa korkeimmissa opistoissa ja tarkoitus on aloittaa alkeiden opetus jo kansakouluasteella.

Tämän väriopin tarkoitus siis on tehdä värien määrittely ja soinnutus kaikille mahdolliseksi, heidän luontaisiin lahjoihinsa katsomatta.

Taiteilijoille tämä keksintö merkinnee pientä arvonalennusta kun maallikot nyt rupeavat matemaattisesti käsittelemään ja ymmärtämään värejä, mitä on ennen pidetty vain taiteilijoiden taivaallisena lahjana.

Värit jaetaan 3:een ryhmään:
1. Spectrum eli sateenkaari
2. Harmaat
3. Chroma eli 1 ja 2 ryhmän värejä sekoittamalla syntyneet värit.

Kun harmailla väreillä muodostetaan vahvuus eli sävyastsikko, mitä käytetään muita värivahvuuksia eli sävyjä arvostellessa, niin alamme ensiksi siitä.

Sarja alkaa valkoisella ja loppuu mustalla. (Katso kuviota N:o 1.) Tältä väliltä voi eroittaa satalukuisasti eri sävyjä olevia harmaita. Väriopissa käytetään vain 9 eri sävyä eli astetta, jolloin valkoinen on n:o 1, ja musta n:o 9. Keskimmäinen eli n:o 5, muodostuu kun samat määrät mustaa ja valkoista sekoitetaan yhteen. Siis n:o 5:stä ylöspäin (n:o 1:een) päin valkopitoisuus enenee ja alespäin (n:o 9:ään) mustapitoisuus kasvaa.



Keskellä on harmaa sarja N:o l:stä 9:ään. Molemmin puolin ovat spektrum värit harmaata sävyä vastaavilla paikoilla.

Spectrum värejä on 12, kuten taulukosta selviää. Kolmea niistä pidetään päävärinä: keltaista, punaista ja sinistä. Voisimme nimittää näitä ensiluokan väreiksi. Yhdistämällä näitä kolmea väriä keskenään saadaan kolme toisen luokan väriä:
Punanen + keltainen = oranssi.
Sininen + keltainen = vihreä.
Sininen + punanen = violetti.

Yhdistämällä 1 ja 2 luokan värejä, syntyy 6 kolmannen luokan väriä:
Keltainen + sininen = keltavihreä.
Vihreä + sininen = vihreänsirunen.
Sininen + violetti == sinivioletti.
Violetti + punanen = punavioletti.
Punanen + oranssi = punaoranssi.
Oranssi + keltanen = oranssikeltanen.



Värisävy-ympyrässä ovat 1 & 2-luokan värit. 3 luokan värit lankeavat näiden väliin.

Sointuvat eli harmoniset värit. (Katso kuv. N:o 2.)

Värisävy-ympyrässä toisiaan vastakkain olevat värit ovat toistensa täydellisiä vastakohtia ja rinnastamalla molempia, synnyttävät värisoinnun eli harmonian, mutta sekoittamalla kahta sointuvaa väriä yhteen on tulos aina harmaa. Ottamalla siis toisiansa vastakkain olevat värit värisävy-ympyrästä saamme seuraavat kaksivärisoinnut eli harmoniat: keltainen ja violetti, punainen ja vihreä, sininen ja oranssi j.n.e.

Jos meillä on kaksi sointuvaa väriä, esim. keltainen ja violetti, on keltaisen asema harmaasarjassa lähellä valkoista ja violetin lähellä mustaa, siis samansuuruiset väripinnat molempaa väriä eivät muodostaisi sointua eli harmoniaa, vaan on se tällaisessa tapauksessa laskettava erikoisesti. Mittayksiköt lasketaan sateenkaaresta, missä kolmea pääväriä on seuraavissa suhteissa: keltaista 3, punaista 5 ja sinistä 8, mitkä siis samalla ovat mainittujen värien harmonianumerot. Muiden värien harmonianumerot saamme edellämainituista: värisävy-ympyrässä on esim. violetti punaisen ja sinisen välillä, ja kun jo tiedämme punaisen ja sinisen harmonia numeroiden olevan 5 ja 8, saamme violetin numeroksi 5+8=13, sillä punainen + sininen i= violetti.

Sovelluttamalla näitä harmonianumeroita käytäntöön voisimme siis sanoa, että esim. kankaassa raitana kolme lankaa keltaista.ja kolmetoista lankaa violettia muodostaisi hyvän värisoinnun eli harmonian, jos molemmat värit ovat speetrumvahvuutta t. s. puhtaita sekoittamattomia normaalivärejä. Tietysti raitojen lankamäärä saisi olla 2, 3, 4 kertaa suurempi kankaan harmonisuuden silti muuttumatta, sillä molempien värien suhde toisiinsa olisi yhä edelleenkin 3:13.

Ottamalla värisointuympyrästä joko 3, 4, tai 5 värin, syntyy joukkovärisointuja, joita voi hyväksi käyttää taidemaalauksessa, koruompeluksessa, lattiamatoissa y. m., aivan kuten taiteilija järjestää värinsä baletilla maalausta varten.

Toisensuuntainen väriharmonia syntyy, kun käytetään saman värin eri sävyjä rinnan.

Tämänlaatuista harmoniaa käytetään esim. taloja maalatessa, missä akkunapielet ja nurkat maalataan talon pohjaväriä tummemmalla sävyllä. Hämäläisemme ovat uskaltaneet tehdä rohkean poikkeuksen käyttämällä enemmän kontrastia, punaista ja valkoista.


Valkoinen—musta—harmaa.
Valkoista ja mustaa «i lueta väreihin, sillä valkea esittää vain valoa eli valkeutta ja musta sen vastakohtaa pimeyttä. Molemmat ovat silti sangen tärkeitä muodostettaessa uusia värejä spectrum-väreistä, ja avat ne osoittautuneet tehokkaiksi muuntamaan ei-harmoonisia harmoonisiksi väreiksi. Valkoista ja mustaa voidaan pitää keskenään täysin harmoonisina vaikkei musta heijastukaan valkoisesta ja päinvastoin.

Valkoinen.
Kun valkoinen asetetaan jonkun värin rinnalle, joutuu se mainittua väriä harmonoivan värin vaikutuspiiriin ja kohottaa kyseessä olevan värin sävyä eli siis vaalentaa sitä. Tällainen rinnastus parantaa värisointua jos rinnastettava väri on tumma, joten siis valkoista on soveliaampi rinnastaa tummien värien kera.
Jos käytetään rinnakkain kahta väriä mitkä eivät harmonoi eli soinnu, voidaan epäkohta parantaa eroittamalla ne valkoisella.

Musta.
Musta samoin kuin valkoinenkin, ollessaan rinnan jonkun värin kanssa joutuu sitä harmonoivan värin vaikutuspiiriin, ollen vaikutus sitä suurempi mitä vaaleampi on väri. Ottakaamme esim. musta ja sininen. Sinistä harmonoiva väri on oranssi, mikä on kirkas väri ja aiheuttaa mustan näyttämään hieman ruosteiselta.
Punaisella pohjalla musta vivahtaa hieman vihreään eli musta + vihreä. Oranssipohjalla taas vivahdus on sinertävä eli musta + sininen, keltaisella pohjalla violettiin eli musta + violetti j.n.e.
Musta saa sen seurassa olevan värin näyttämään kiinteämmältä ja siksi kirkkaat värit sopivat parhaiten rinnan sen kanssa.
 Mustaa kuten valkoistakin voidaan käyttää eroittamaan kahta ei-harmoonista väriä aikaansaamaan harmonian.

Harmaa.
Harmaa myöskin rinnastettuna jonkun värin kanssa joutuu tämän harmonia värin vaikutuspiiriin, ilmiö ei ole aivan niin selvä kuin mitä se oli mustan ja valkoisen kanssa. Harmaa muodostaa hauskan soinnun eri värien kanssa, kun siitä käyttää oikeaa sävyä, ja kuten mustaa ja valkeaa, käytetään sitä myös eroittamaan ei-harmoonisia värejä paremman harmonian aikaansaamiseksi.

Värien vaikutus toisiinsa kun ns esiintyvät rinnakkain.
Kun kaksi väriä asetetaan rinnan joutuu kumpikin väri toistaan harmonoivan värin vaikutuspiiriin, mikä useissa tapauksissa parantaa harmoniaa eli värivaikutusta.

Päästäksemme selville näistä vaikutteista on meidän aina tiedettävä kyseessä olevien värien harmonia värit, ja sitten ajatella mikä olisi seuraus jos pieni sekoitus harmonoivaa väriä olisi lisätty vastakkaiseen väriin.

Tarkastakaamme esim. vivahdusta kun oranssi ja vihreä asetetaan rinnakkain. Oranssia harmonoiva väri on sininen ja vihreän on punainen.

Vaikutus on siis kuin olisi pieni erä punaista lisätty oranssiin lehden sen hieman puna-oranssiksi ja annos sinistä lisätty vihreään, tehden sen sinivihreäksi. Kuten esim. selviää kohottavat molemmat värit toinen toistaan ja aikaansaavat syvemmältä näyttävän väriyhdistyksen.

Vaikutus on vielä huomattavampi jos kyseessä olevat värit ovat harmoonisia, sillä edellisessä esim. ollut niin laita.

Tarkastakaamme vaikutusta kun punanen ja vihreä asetetaan rinnan. Punaista harmonoiva väri on vihreä ja tämä lisättynä vihreään aiheuttaa voimakkaamman vihreä vivahduksen. Vihreätä harmonoiva väri on punainen ja tämä lisättynä punaiseen myös vahvistaa punaista, joten molemmat värit vahvistavat tai tuovat esille toinen toistaan. Voimakkaamman värivaikuteiman aikaansaamiseksi on siis paras aina rinnastaa harmoonisia värejä.

Ottanee aikaa ennenkuin värioppi kaikessa laajuudessaan tulee yleiseen käytäntöön. Teoriasta ollaan jo nyt selvillä. Aivan kuin musiikkia opiskeleva henkilö voi heti vapaasti käyttää nuotteja hyväkseen, samoin on laita niitä tulee väritutkiskeluun. Alkeet pitäisi antaa jo kansakouluissa rinnan ensimäisten nuottiharjoitusten ja sitten kouluvuosien varrella mennä askel askeleelta syvemmälle. Tosiasiahan on, että kouluissa piirustuksen opettaja on ehkä eniten sidottu tuntinsa kuluessa, kun oppilaan tulee uutta väri tekelettään sommitellessaan saada sille opettajansa hyväksyminen. Jos näin tapahtuisi, mitä väriyhdistyksiä saisimmekaan nähdä! Sensijaan värioppia tuntien voisivat oppilaat systemaattisesti seurata värisarjoja ja yhdistyksiä tarvitsematta kysyä apua joka käänteessä.

Pieninkin väriopin tuntemus auttaa meitä taulu-, ryijy- y. m. näyttelyissä helpommin ymmärtämään teoksia ja siis paremmin arvostelemaan niitä ja siis valitsemaan oikeasävyisiä teoksia tarkoitettuihin, paikkoihin kodeissamme, aivan kuin musiikkiteoriaa tunteva henkilö vaivatta eroittaa huonon kappaleen arvokkaasta ja helpommin ymmärtää vaikeatajuisempiakin esityksiä.

Jokapäiväisessä elämässä sattuu usein tapauksia missä väriopin tuntemus olisi tarpeen. Naisille olisi asia ehkä läheisin.

Pienenä esimerkkinä mainitsen vain seuraavan tapauksen: eräs kaunis sinisilmäinen neitonen teki sen ikävän havainnon että hänen käyttäessään erästä violetin väristä pukuaan hänen silmiensä kaunis sini sai ikävän vihreän vivahduksen.

Edellä ratkaisemiemme esimerkkien mukaan on asia yksinkertaisesti selitetty: Puku oli violetti ja silmien väri sininen. Violettia harmonoiva väri on keltainen ja tämä lisättynä siniseen aiheuttaa vihreän heijastuksen.

Luonto tarjoaa erinomaisen kiintoisan maaperän väritutkiskelulle, kasvi- ja perhosmaailraassa vallitsee miltei erehtymätön väriharmonia. Meidän silmämme tajuaa kaikki nämä värikauneudet suurin piirtein, mutta tuntien värioppia ja pysähtymällä tarkastamaan tämän saman luonnon yksityiskohtia mikroskopilla avautuu silmäimme eteen aivan toiset värimaailmat.

13.2.18

Väreistä vanhassa suomalaisessa kansanrunoudessa.

Virittäjä 3, 1913

* Runositaatit tutkielmaani olen ottanut Kaarle Krohnin Kalevalan runojen historiasta, Kantelettaresta ja Kalevalasta sekä O. Relanderin arvokkaasta tutkimuksesta "Kuvakielestä vanhemmassa suomalaisessa lyyrillisessä kansanrunoudessa", joka on minulle ollut muutenkin suureksi avuksi."Kävin tietä pikkarainen,
Matkoa ani vähäsen,
Ojan porrasta punaista,
Maata maksan karvallista,
Siltoa sinikivistä,
Halki harjun, poikki polven
Löysin neitosen lehosta,
Sinisen salon sisästä,
Kahen korven kainalosta,
hienohelman heinikosta,
Sormet täynnä sormuksia,
Käet kultarenkahia,
Suori suortuvaisiansa,
harjasi hapeniansa".
(Vanha runo Lempaalasto. Krohn. Kalev run. Hist. siv. 75*).

Jos tahdomme ymmärtää sellaisin vanhan runon värikieltä kuin äsken mainitsemani, täytyy meidän poistaa mielestämme tavanmukaiset kuvat viheriästä metsästä, harmaakivisestä sillasta, ruskeasta maasta j. n. e. ja ajatella niin sanoakseni uus-impressionistisesti. Nuori Laulajapoika ei kerro runossa, miltä ojanporras, maa, silta näyttää tavallisessa valaistuksessa, vaan hän esittää nämä luonnonkohdat erikoisessa valohohteessa. Hän on lähtenyt iltamyöhällä liikkeelle, jolloin aurinko luo punaisia valoja ja jolloin varjot ovat sinisiä, ja kulkiessaan on hän kohdannut neidon, jonka korut ovat auringonlaskussa välkkyneet erittäin silmänpistävästi. Tuo tunnelma on pukeutunut hänellä runomuotoon, jossa tulevat esille sekä punaisena loistava ojanporras, väkevänruskeana esäntyvä maa, sinisenä paistava, harmaa silta ja siniseen varjoon peittyvä metsä, että myös nuori neito, joka on kenties saanutkin hänet muistamaan tuota iltahetkeä ja sen erikoista valaistusta.

Jo tästä runositaatista pääsemme hiukan tutustumaan suomalaisen laulajan värimaailmaan. Näemme kuinka hän ei esitä aina esineiden yleiskelpoisia paikallisvärejä, vaan usein näden erikoisissa tiloissa mieleen jääneitä väriominaisuuksia.

* impressionisti on (maalaus)taiteilija, joka kuvaa todellisuuden sellaisena, miltä se katselijasta (taiteilijasta) jonakin hetkenä näytti (eikä sellaisena kuin sen oikeastaan tiedämme olevan), niin ilmaisten siis vain todellisuuden herättämän pääasiallisen vaikutelman (ranskaksi impression).Tätä selitystapaa käyttäen tulee ymmärrettäväksi moni ennen hämäräksi jäänyt kohta vanhoissa runoissamme. Impressionistisessa* valaistuksessa ymmärrämme esim. sellaisen sanankäytön kuin "sininen silta", "sininen nurmi", "sininen seinä", "sininen kivi", "s. hiekka"; "punainen pursi", "punainen veneen laita", "punaperä pursi", "punapieli laiva", "punainen purje", "punainen porras", "musta metsä", "musta suo", "musta joki", "musta meri", "musta saari". — Kansanlaulaja ei ole suinkaan kulkenut värivaikutuksille sokeana tai vastaanottamattomana, niinkuin usein luullaan, vaan hän ollut päinvastoin nälle uudenaikaisen herkkä. Hän muistaa metsän useimmiten sinisenä, jommoisena se esäntyykin tunnelmallisena kesäiltapäivänä tai auringonlaskussa varjopaikoissa; usein hän muistaa yksityiset puutkin sinivärisinä. Sinisinä paistoivat kissankelloja kasvavat kesäiset nurmet kansanlaulajan mielessä yksinäisinä talviiltoina, kun hän hyreksi runojaan. Sinisen hohteen sai auringonlaskussa kesällä vanha harmaantunut  kylänsilta, jolle nuoriso kokoontui illoin tanssimaan; sellaisena se jäi myös elämään laulajan mieleen. Sinisiltä näyttivät kirkkaassa valaistuksessa taaton tuvan harmaat seinät varjopaikoissa; sinisiksi muuttuivat kesäiltoina varjopaikoissa rannan rakkaat hiekat. — Punaisena jäi taas merenkävijälle rakas vene mieleen kajastelemaan. Hän muisti sen heleässä iltaauringonpaisteessa, joka loi punaisen hohdon tervatun veneen perään, päivänpuoleiselle laidalle ja mastoon sekä purjeihin. Punaisessa iltavalossa muisti nuori nainen miehelässä ollessaan kotitalon rakkaat portaat, ja siksi hän merkitsee ne runossaan kaihoten "punaisiksi". — Mustina taas muistuivat mieleen synkkinä hetkinä laulajalle metsät ja korpivedet; hän muistaa ne silloin harmaassa syysvalaistuksessa tai illan ja yön pimeydessä, joka tuntuu luonnonihmisistä pelottavalta ja painostavalta, etenkin uskonnollisista syistä.

Kuinka rikasta ja kaunista vanhain laulajain impressionistinen värinnäkeminen saattaa olla, siitä saamme hyvän esimerkin eräästä Inkeriläisestä runosta, jossa kerrotaan tuimasta Turosta, sisarensa turmelijasta:
"Turo tuima poissikkainen,
Turo tuima, mies kavala,
Ajoi aine tietä myöten,
Matkusteli maata myöten.
 Näki neitosen tiellä;
 Kaikki maa valotteli
 Valkealta paialtahan,
 Kaikki maa sinerteli
 Siniseltä hameeltahan.
 Kaikki maa punerteli
 Punaiselta polluelta ..."
 (Krohn, Kalev. run. hist. s. 704).

Näissä säkeissä on esitetty kummallinen väri-ilmiö, joka sattuu usein, kun äkkiä näemme jonkun kirjavavärisen esineen edessämme: silloin voi ympäristö muutamiksi silmänräpäyksiksi saada tuon ilmestyneen esineen värit. Samantapainen värihuomio on eräässä inkeriläisessä fantasialaivan kuvauksessa, jonka Jumala laatii ja jonka "minun" viljo veljyeni kykenee viimein viemään vesille:
"Minun viljo veljyeni,
Nousi tuon laivan laskijaksi,
Venon viejäksi vetehen
---
Nosti purjehen punaisen
Pielille petäjäisille,
Toisen purjehen sinisen
Kaarille katajaisille,
Kolmannen aima aivinaisen
Tervanuorien nojalle,
Tervavanttien varalle.
Kukali punainen purje,
Sikäli meri punainen;
Kukali sininen purje,
Sikäli meri sininen ..."
(Krohn, Kalev. rum. hist. siv. 95).

Yrittääpä kansanlaulaja kuvata nätä kaikkein herkimpiä ja samalla loistavimpia värivaikutuksia, joita auringon ja kuun valo aikaansaa metsässä. Ilänen mieleensä ovat jääneet unohtumattomiksi  ne kultaiset ja hopeaiset välkähdykset, jotka syntyvät päivän- tai kuunpaisteessa puiden latvoihin ja oksiin, mihin metsämiehen katse on kiinnitetty — syntyvät ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä häviävät. Ei kenenkään maalarin sivellin voi kännittää nätä kankaalle ja tuskin kukaan runoniekka voi kyllin näden loistoa kuvata. Suomalainen kansanruno on ottanut avukseen kullat ja hopeat sekä muut metallit, vieläpä taivaan tähdetkin kuvatessaan värien leikkiä metsässä:
"Mun metsälle mentyäni,
Kuuna paistoi kuusen oksat,
Päivänä petäjän latvat,
Hopeana hongan oksat,
Oksat haavan haljakkoina,
Hopiat sisässä helkki.
Kullat reunalla kulisi
Mielusassa mehtolassa".

"Sielt oil kuuset kultavöissä,
Petäjät hopiavuissä,
Koivut kultahelpehissä,
Kullalle kukat kanervan,
Vaskelle hevosen varsat,
Hopialle hongan oksat."
(O. Relander, Kuvakielestä vanhemmassa suom. kansanrunoudessa siv. 250).

* primitiivinen = kehityksen(sä) alkuasteella oleva.

** Jos luonnonihmisellä on ollut syy, joka on pakottanut hänet tekemään eroja ori vivahduksien välillä, on hän ollut hyvinkin tarkka värien merkitsemisessä. Eräällä neekeriheimolla on 80 lehmän eri värejä ilmottavaa sanaa, ja suomalaisilla on ollut hyvinkin tarkkoja hevosen väriä merkitseviä sanoja: halliharja, kaaro, puuro, hiirenkarvainen, olkinen, kuronkarva j. n. e. Värien köyhyys alkeellisessa runoudessa on verrattavissa primitiivisen maalauksen väriköyhyyteen. Useimmat luonnonkansat, jotka epäilemättä tunsivat ja tuntevat luonnon koko väririkkauden, käyttävät maalauksissaan vain muutamia värejä: punaista, keltaista, mustaa ja valkeaa enimmäkseen. (Sanotaan, että kreikkalainen maalaus Aleksanteri suuren aikoihin saakka muka myös tunsi ainoastaan nuo värit). Primit. maalauksen köyhävärisyys johtuu ensiksikin siitä käytännöllisestä syystä, että alemmilla asteilla tunnetaan vain harvoja väriaineita. Mutta epäilemättä on rinnalla vaikuttamassa esteettinenkin syy: luonnonihminen on tyytyväinen muutamän käsillä olevän väreihin, jotka täyttävät esteettisen tarkotuksenaa, tehden esitettävän asian elävämmäksi, kauniimmaksi hänen silmissään; hän ei tule ajatelleeksikaan, että väri ei ole "luonnonmukainen". Vasta arvostelutaidon kohotessa ja maun hienostuessa rupeaa ihminen kaipaaman luonnonmukaisempia ja hienompia vivahduksia, ja silloin hän pakottaa itsensä etsimään luonnosta myös tarvittavia uusia väriaineita.

*** Värin vahventaminen saattoi käydä usein kahteen suuntaan. Niinpä puhultaan "sinivillasta oravasta" ja "punaisesta oravasta". Oravan eri vuoden aikoina jonkun verran vaihteleva väri on antanut aihetta tämmöiseen vaihteluun.

**** Dekoratiivinen = (jonkin) koristelua tarkottava.
Niin viettelevää kuin olisikin sovittaa impressionistista selitystapaa moneen muuhunkin kohtaan, täytyy meidän kuitenkin varoa menemästä liian pitkälle täliä tiellä, sillä erikoiset valaistushuomiot eivät yksin vaikuta primitiiviseen* värinkäytäntöön. Lapsen ja luonnonihmisen väritys on usein satunnaisesti liioteltua ja epätarkkaa. Esim. lapsi kyllä näkee värivaihtelut ja erottaa vivahdukset,mutta kuvatessaan maalauksissaan väreillä jotakin näkemäänsä hän on tyytyväinen sointuihin, jotka kutakuinkakin lähenevät todellisuutta (vrt. Corrado Ricci: L'arte dri Bambini). Miehen kasvot maalataan jollakin räikeällä punaisella, talot tehdään keltaisiksi, taivas tummansiniseksi j. n. e. Näin on asianlaita myös monessa vanhan ja keskiajan taiteessa ja niin myös runoudessa. Tunnettua on kuinka Homeeroksella ja vanhoissa uskonnollisissa kirjotuksissa on niin puutteelliset ja epätarkat värinmerkinnöt, että ne ovat antaneet aihetta pitkän väittelyihin. Homeeroksen värisanojen epätarkkuus vei aikoinaan Gladstone'n, Geiger'in, Hugo Magnus'in, Preyer'in ja monen muun kulttuurihistorioitsijan siihen johtopäätökseen, että ihminen saattoi noiden runoelmien syntymisen aikana erottaa selvästi toisistaan vain punaisen ja keltaisen värin, mutta sekotti sen sijaan enemmän tai vähemmän viheriän, sinisen ja violetin harmaaseen ja mustaan!**

Lapsen värinkäytön ja värisanaston ylimalkaisuuden ja luonnonihmisen rakkauden todellisuutta vahvempän värien kuvauksiin tapaamme myös vanhassa suomalaisessa kansanrunoudessa. Kenties monet Impressionistisiksi värinäyiksi ajattelemamme kohdat saavat kättää väriheleydestään tätä asiantilaa. siitä johtuu, että kansanrunoudessa puhutaan sinihanhista, vaikka tarkotetaan harmahtavaa metsähanhea, sinisistä silmäkolkista ja -luista, sinikulmasta, sinisestä ihosta, sinisestä savesta ja kivestä, sinivillasta oravasta, sinisestä uuhesta, siniselästä hauvista; siitä myös että puhutaan punasorkasta revosta ja punaisesta nahasta (jolla kenties tarkotetaan ruskeahkoa, parkittua nahkaa), punaisesta oluesta ja punaisesta vieryestä; edelleen että mainitaan keltakapio härkä, keltainen, kupukeräinen pyy, että ihaillaan valkopäätä (kellahtavatukkaista), valkeavartista, valkeakaulaista, aitovalkia-silmäistä neitoa ja pidetään rumana mustaa. Kaikissa näissä kohdissa väriä merkitsevä sana vain karkeasti ilmaisee paikallisvärin laadun.***

Aivan ilman syyttä ei laulaja kuitenkaan käytä runossa todellisuutta vahvempia värejä. Jos panemme rinnakkain sanankäytöt
 "harmaa hanhi" ja "sininen hanhi", "harmahtava kivi" ja "sininen kivi", "ruskeahko nahka" ja "punainen nahka", "vaaleaihoinen neito" ja "valko verinen neito", huomaamme, että jälkimmäiset sanankäytöt tuntuvat kauniimmilta, lämpimämmiltä, täyteläisemmiltä, edelliset taas kylmemmiltä, runottomammilta. - Ruskeahko olut tuntuu korvissamme jokseenkin laimealta, mutta punainen olut sen sijaan voimakkaalta, kuohuvalta.

 Täten olemme joutuneet primitiivisen värinkäytön dekoratiiviseen**** momenttiin. Edellisessä huomasimme, että toiset värit tuntuivat meistä lämpimiltä ja kähottavilta, toiset taas kylmiltä ja painostavilta. Edelleen näimme, että ihmisellä on runollisessa esityksessä taipumus käyttää juuri näitä lämpimämpiä ja kauniimmilta tuntuvia sointuja, jotka synnyttävät vastaanottajassa korkeamman elämäntunteen kuin lähellä olevat kylmät värit. Tästä johtuu helposti, että kauniita värejä yleisesti suositaan rumempien kustannuksella ja käytetään runoudessa ja maalauksessa sielläkin, mihin ne eivät oikeastaan kuulu.

 Tavanmukaisten kauneusvärien käyttö on suosittu etenkin primitiivisessä maalaustaiteessa. Lapset eivät tyydy vain sähen, että käyttävät todellisuutta räikeämpiä värejä, mutta usein he väri-ihanteittensa vaikutuksesta maalaavat esim. hevosen siniseksi, lehmän viheriäksi j. n. e. Aivan samanlaisen mielivaltaisen värienkäytön tapaamme monessa kehittyneessäkin vanhan ajan taiteessa (etruskien seinämaalauksissa on esim. sinisiä hevosia), ja varsinkin keskiajan miniatyyritaiteessa se oli yleinen. Suurin se lienee äriläisessä miniatyyritaiteessa, jossa esim. apostoliset symboli-eläimet maalataan sini- tai keltakavioisiksi — aivan niinkuin härät vanhoissa suomalaisissa runoissa.

On aivan luonnollista, että runojen eläessä polvesta polveen ja aina pohjoisempana satumaisemmiksi muuttuessa myöskin värinkäyttö nässä tulee yhä abstraktisemmaksi ja samalla ornamentaalisemmaksi. Suurin osa värisanoista suomalaisessa kansanrunoudessa on tätä laatua. Laulaja ei tällöin enää ajattele, onko hänen väri-esityksensä todellisuutta vastaavaa; hän tahtoo sanoa vain jotakin värillisesti kaunista, ja nänpä eräässä inkeriläisessä runossa neito laulaa:
"Neito vaston vastaeli;
Min' oon neito siltä maalta,
Millä maall' on puut punaiset,
Puut punaiset, maat siniset
Keltaiset petäjän kerkät,
Hopeaiset hongan latvat.
(Krohn, Kalev. run. hist, a. 704).

Dekoratiivisen luonteen ovat runoissa saaneet sellaiset sanatkuin "sininen puu", "sininen miekka", "sinisorkka härkä", "sinisaapas", "punakivi", "keltakapio härkä", "sinisarvi oinas", "valkea vaaher", "valkea ojanvarsi", "valkea hanhi" j. n. e. Dekoratiivisia ihmeei meitä ovat runoissa usein tavattavat "sinikerät", "punakerät" ja "keltaiset kerät" sekä samanväriset langat.

Kaksi kauneussääntöä, nim. alkusointu ja kerto 1. myötäsointu, on suuresti edistänyt dekoratiivista värinkäyttöä vanhassa runoudessamme. Alkusointu toivoo, että säkeessä ainakin kaksi sanaa sointuu yhteen s. o. alkaa yhtäläisillä äänteillä; ja siitä johtuu, että värisana usein valittän semmoinen, jonka alkuäänteet sointuvat yhteen pääsanan alkuäänteiden kanssa. Siksi Kullervo on juuri "sinisukka", siksi puhutaan "punapauloista" ja "keltakutreista", "sinisistä silmäluista", "punaisista poskipäistä". Kerto taas vaatii, että määrätyssä säeyhdistelmässä pääsäettä seuraavat säkeet sointuvat sisällykseltään yhteen pääsäkeen kanssa ollen joko sen toisintona, kehityksenä, rajotuksena tai vastakohtana j. n. e. Värisana tämänmukaisesti on joko sama kaikissa yhdistelmän silkeissä tai kussakin erilainen, aina sen mukaan, tahdottiinko korostaa värin yhtäläisyyttä tai erilaisuutta. Esim.
"Keitä keltainen munanen,
Keltaisessa kattilassa,
Keltaisen tulen kesessä..."
(O. Relander, Kuvakielestä s. 230.)

"Velloni venosen seppä,
Laivanseppä laklueni,
Laati purjehet punaiset,
Toisen purjehen sinisen,
Kolmannen koko rohosen..."
(Krohn, Kalev. run. hist. s. 93.)

"Kesälintu, kielilintu,
Päivälintu, pääskylintu
-----
Lensi rannalle merelle,
 Kannalle liki vetoa.
 Liki vettä valkeaista.
 Niin löysi kolme mätästä,
 Niin muni kolme munasta
 Kolmen mattahan nenähän.
 Yksi mätäs oli sininen,
 Toinen mätäs oli punainen,
 Kolmas kellankarvallinen.
 Mikä mätäs oli sininen,
 siihen sinisen munasen;
 Mikä mätäs oli punainen,
 siihen punaisen munasen,
 Mikä kellankarvallinen,
 siihen keltaisen munasen.
 (Krohn, Kalev. run. hist. s. 200.)

Varsin suuri on suomalaisessa kansanrunoudessa kullan ja hopean dekoratiivinen käyttö. Tunnettua on, kuinka vanhanaikainen maalaus rakastaa suuresti kultaa, käyttäen sitä taulujen taustoissa ja vaatteissa. Keskiaikainen maalaus tekee usein auringon kultaiseksi ja merkitsee pukujen valopaikat kultaviivoilla. Kaikki loistava on primitiivisen ihmisen mielestä usein identtinen kultaisen kanssa: ja kultaiseksi kuvaillaan kaikki se, mikä on rakasta, toivottavaa. Varsinkin pukee suomalainen kansanruno mieluisen sulhasen yltä päätä kultaan, antaen hänelle m. m. kultaisen hevosen, jota juotetaan kultaisesta soimesta, syötetään kultaisilla heinillä j. n. e. Samoin lapsuuden kotiaan kaihoava nuori aviovaimo näkee ison-kotinsa kultaisessa ja hopeaisessa valaistuksessa: siellä on huoneet kultaiset, tiet hopeaiset, tienvieret vaskiset j. n. e. Pientä Jeesus-lasta kutsutaan Kalevalassa "kultaiseksi omenaksi", "hopeaiseksi sauvaksi". — Koska kuitenkin tällä tavoin tahdottiin enemmän osottaa runon ainesten kalleutta ja ihmeellisyyttä kuin näden väririkkautta, jätän tässä kohden käsittelemättä kullan ja hopean y. m. metallien, kalläden vaatteiden ja ihmeellisten luiden käytön ja särryn sen sijaan suomalaisen kansanrunouden värisymboliikkaan.

Värien symbolinen käyttö on yhteydessä värien fysiologisen vaikutuksen kanssa, mutta siihen on liittynyt samalla idea-assosiatsioneja asioista, jotka ovat aina kulloinkin puheena olevan värin näköisiä. Niin esim. tummankeltaiseen väriin liittyy meillä pohjoismaalaisilla ajatus syksystä ja kellastuneista lehdistä, vaaleansiniseen ajatus taivaasta j. n. e. Nämä idea-assosiatsionit muuntavat useimmiten värien puhtaasti fysiologisen vaikutuksen nän, että värien sielullisesta merkityksestä ei saata mitään varmaa ja yleiskelpoista sanoa. Kun värin eri maissa yleisimmin tavattavat vivahdukset ja sikäli myös näden fysiologiset vaikutukset ovat erilaisia ja eri seuduissa erilaisten mielikuvien lisäksi värittämiä, on värisymboliikassakin suuria eroja huomattavissa riippuen ajoista ja paikoista. Niin esim. violetti, joka oli muutamia vuosia sitten meilläkin nuorien, elämäniloisten maalarien lempiväri, on Kiinassa suruväri.

* Keskiaikaisessa maalauksessa merkitsi sininen välistä surua. Cassiodorus mainitsee, että sininen väli oli cireensiläisissä leikeissä pilvisen talven väri — punainen sitä vastoin kesän väri.Siniseen väriin ei vanhoilla suomalaisilla näytä liittyneen mitään vanhaa symbolista merkitystä. Varmaa on kuitenkin, että sitä käytetään viileämmässä vivahduksessa kuin esim. punaista väriä. Sininen, kreikkalaisten jumalten-väri, germaanien uskollisuuden väri, on suomalaisilla ennen kaikkea kaukaisuuteen pyrkivän, äärettömyyden tunteita herättävän, siintävän metsän väri. Usein näytään tätä väriä käytetyn haaveellisissa runonkohdissa. Sinisinä kuvaili metsästäjä näkevänsä Tapiolan piiat, ja sininen oli se lanka, jonka avulla metsän emäntä ohjaili karjaansa. — Sivumennen voisi mainita, että erikoisesti haaveellinen sinivärin käytäntö oli ominaista esim. rokokoajan maalaukselle ja 1400-luvulla italialaiselle maalarille Lorenzo di Credille, jonka tunnepiiri oli raukean surunvoittoinen.* Muistettakoon vielä tässä yhteydessä Aleksis Kiven sinisen ihailu, Maeterlinckin "Sininen lintu", Eino Leinon Helkavirsien "Sininen risti" j. n. e.

Paljon varmempi symbolinen merkitys on punaisella. Sillä on suuri tunnetta-kähottava voima, josta jo Goethe on huomauttanut. Punainen vaate saattaa härät ja kalkkunat villiin raivoon; punainen on vallankumouksen, sosialismin, tarmokasten nousukaskausien väri onpa se antanut nimen eräälle taiteenhaarallekin, nim. miniatyyrimaalaukselle. Punainen on tulen ja auringon väri (useat primitiiviset kansat maalaavat tulen ja auringon punaisiksi), elämän, rakkauden ja intohimon väri (punaiset ruusut!). Israelilaisien ovenpihtipielet tuli sivuta punaisiksi merkiksi siitä, että kostoenkelin piti kulkea näden sivu (II Moos. 12: 7). Kun australialaiset villit valmistautuvat sotaan, maalaavat he ruumiinsa punaisiksi — siellä niinkuin vallankumouksen aikana on punainen väri vihan ja kiihkon ilmaisu. Cassiodorus mainitsee, että punainen oli circensiläisissä leikeissä kesän väri, ja Alcuinin mukaan punainen keskiajan kirkoissa tahtoo muistuttaa marttyyrien verestä.

Melkein kaikki nämä merkitykset ovat liittyneet suomalaiseen punavärin käytäntöön. Punainen merkitsee ensinnäkin samaa kuin veri, ja siinä merkityksessä sana vieläkin tunnetaan kansan keskuudessa. Punainen väri poskilla on terveyden ja nuoruuden merkki, ja siten "punaiset kosijat" merkitsevät samaa kuin nuoret, kiitettävät kosijat. Kevätkäki on elämäniloisen kevään kuuluttaja, ja siksi sitä kutsutaan "punakäköseksi". — Kun vierasta maata katsotaan "veripunaiseksi", tahdotaan sille antaa pelottava, kaamea väritys. Kukkoa kutsutaan joskus "punaiseksi" aivan niinkuin vanhassa germaanilaisessa runoudessa.

Keltaisesta väristä puhutaan vanhassa suomalaisessa kansanrunoudessa harvemmin kuin punaisesta. Kirkas keltainen on myös lämmin väri, ja sillä on Delacroix'n mukaan iloinen ja rikas vaikutus. Mielivärinä käytetään keltaista kuitenkin vain kaukaisessa idässä, jossa se — esim. silkin värinä — esäntyy kaikessa puhtaudessaan. Europassa on enemmän tai vähemmän sekotettuna esäntyvään keltaiseen liittynyt kaikenlaisia epämiellyttäviä idea-assosiatsioneja (keltatauti, keltavapsiaiset, keltaiset syyslehdet), niin että se on täällä tullut sairauden, intohimon ja vihan, kateuden symboliseksi väriksi.

Keltaista käytetään elämäniloisessa merkityksessä suomalaisessa runostossa vain harvoin, silloin kun puhutaan "keltaisista petäjän kerkistä" ja "kellahtavista kuusen kerkistä" (tarkotetaan viheriänkeltaisia kevätkerkkiä). Useimmiten on keltainen sanalla synkkä sointu; se on symbolisesti käytettynä taudin väri, ruskean korpiveden väri, syksyn keltaisten, lakastuvien lehtien väri.

* Homeeroksessa niinikään harvoin; sitä vastoin yleisesti venäläisissä lauluissa.Viheriää väriä tavataan suomalaisessa kansanrunoudessa harvoin.* Puhtaana ollessaan herättää tämä väri rauhan ja tyynen mukavuuden tunteen, ja siksi se ei ole omiaan pistämään erikoisesti silmään ja jäämään mieleen. Tätä vihreän passävista vaikutusta, joka tekee sen sopivaksi silmille lamppujen varjostimissa, voi vastustaa, jopa sen kokonaan hävittääkkin idea-assositsioni viheriöivästä keväisestä luonnosta. Jo egyptiläisillä on viheriä sen vuoksi toivon ja onnistumisen sekä keväisen ilon väri, ja semmoisena sen tuntee myös Cassiodorus. Suomalaisessakin runoudessa käytetään viheriää ja vihantaa sekä näden sukuisia sanoja "kesänkarvaista" ja "heinänkarvaista" joskus nuoruuden ja kauneuden symbolisena värinä. — Mutta viheriään voi liittyä muitakin idea-assosiatsioneja, esim. viheriästä homeesta ja viheriöistä silmistä ja liskoista, ja niin saatetaan sitä symbolisesti käyttää myrkyllisen ja ilkeän merkityksessä. Niinpä suomalaisessakin runossa puhutaan joskus "Ruotsin" ruohonpäisistä silmistä, jolloin tahdotaan leimata ne ilkeästi välähteleviksi.

Valkea on kaikkialla maailmassa tahraamattoman puhtauden ja viattomuuden väri. Raamatun enkeleillä kuvailtiin olevan valkeat, loistavat vaatteet. Kun suomalainen runo tahtoo kuvailla Jumalan poikaa, se tekee sen seuraavilla säkeillä:
"Yks on kuin Jumalan poika:
Hän on syömättä lihava,
Valamatta valkeainen,
Pesemättä puhtikkainen."
(Krolin, Kalev. run. hist. siv. 55).

Suomalainen naisihanne on ollut vaaleahipiäinen, eli niinkuin Lemminkäinen tarkemmin kuvailee:
"Ei ole sääli Saaren maita,
Sääli on Saaren neitosia.
Saarrll' on hyväiset neiot,
Päät valot, pos(k)ot punaiset,
Silmut mustat siestarlaiset.
(Krohn, Kalev. run. hist. siv. 551.)

Usein puhutaan mielitiettyjen valkeasta varresta, kun tahdotaan heitä oikein ylistää, ja joskus kehutaan heidän silmiään "aito- valkiaisiksi". Puhtaudesta ja tahraamattomuudesta, jotka käsitykset liittyvät valkoiseen, johtuu viimein, että valkoista käytetään yleisesti runoudessamme kiitossanana ilmaisemaan iloista, kaunista, mieleistä.

Vielä on huomattava, että tuli merkitään runoudessamme useimmiten valkeaksi (esim. arabialaisissa miniatyyreissä se on punainen ja keltainen). Mutta tulihan saattaa leimahdella yhtä hyvin sinisenä, punaisena, keltaisena, ruskeana. Kansanrunoutemme tunteekin sen kaikissa noissa vivahduksissa, mikä on uusi todistus vanhojen laulajain impressionistisesta värin näkemisestä, mistä kirjotukseni alussa puhuin.

Kauneimmat vivahdukset on kenties valkea sana saanut nässä sananlaskun tapaisissa silkeissä, jotka Pohjan neiti lausuu Väinämöiselle:
"Valkea kesäinen päivä,
neitivalta valkeampi!"
(Kalevala, 8, 71—72.)

* Vaaleahipiäisellä ihanne-ihmisellä sai toki olla mustat kulmat — silloin hän vasta olikin "korea"; lisäksi tummat silmät, vrt. Lemminkäisen Saaren neitojen ylistystä. — Sivumennnen mainittakoon, että useat primitiiviset maalaustaiteet kammovat mustan käyttöä ja ilmottavat pimeyden purppuravärillä (bysanttilainen, muinaismexikölainen, uuspersialainen taide). Siirtykäämme viimein mustan käytäntöön. Tuolla värillä ei semmoisenaan tarvitse olla niin kylmä ja kolkko vaikutus, mikä sille tavallisuudessa annetaan, mutta semmoisen luonteensa on musta saanut etupäässä idea-assosiaisionien kautta. Musta esim. puvun värinä voi meistä näyttää kauniillakin, mutta mielikuvitusmaailmassamme musta on ennen kaikkia yön ja pimeyden väri, ja siksi surun ja kuoleman väri. Kun europpalainen ihminen tahtoo osottaa suruaan, pukeutuu hän mustän vaatteisiin; ja kun hän ajattelee pahoja henkiä ja kammottavia tekoja, esiintyvät ne hänelle mustina. Varsin suuri on ollut vanhojen suomalaisten kammo yötä ja pimeyttä kohtaan — uskonnolliset käsitykset ovat tuota kammoa vielä lisänneet — ja siitä on johtunut se seikka, että musta väri on vanhoille suomalaisille saanut synkän symbolisen merkityksen.* Tuohon tunteeseen ovat vielä vaikuttaneet rotuantipatiat ja yleinen tosiasia, että ihminen tullessaan vanhemmaksi ja raihnaammaksi samalla tulee tummemmaksi kadottaen entisen, kirkkaan hipiänsä. Mustan huonoa tunneväritystä on lisännyt vielä se seikka, että jokin esine muuttuessaan mustemmaksi muuttuu usein myös likaisemmaksi. Kaikesta tästä johtuu, että musta suomalaisessa kansanrunoudessa on murheen ja halpuuden sekä rumuuden luonteenomainen väri. Kun ihminen tahtoo merkitä itsensä onnettomaksi, kutsuu hän itsensä mustaksi, ja mustaksi tuleminen merkitsee halvemmaksi tulemista. Nuorena ja valkeana ollessaan tuli ihmisen laulaa ja iloita:
"Ja jos en laula polvenani,
Kuulu kullan valkiana,
Ikä kuitenkin kuluvi
 Kasvo kaunis lankiavi,
 Muoto muualle menevi,
 Koko varsi vanhenevi ..."
 (Kanteletar 11, 2).

Eräässä Kantelettaren runossa asettaa tyttö mustan ja punaisen arvot rinnakkain:
"Niin on noita poikasia,
Kuin on mustia sikoja,
Talvitakku porsahia
Niin on noita neitosia,
Kuin on maalla mansikoita,
Punakukkia keolla!"
(Kanteletar 11, 19).

Manalassa on kaikki mustaa: joki, maat, asukkaat. Tuonelan matala neiti on musta.

Kun tahdottiin satumaisissa runoissa herättää salaperäinen, epämääräinen, kammottava tunnelma, käytettän silloin mustaa väriä yhtenä välikappaleena. Niinpä Ison härän runon inkeriläisessä toisinnossa sanotaan:
"Ei ole hällön tappajaista,
Sinisorkan suoltajaista,
Mullikin murentajaista.
Mies musta merestä nousi,
Mies musta, meren ikäinen,
Uros aallon aikahinen,
Kultaisen kurikan kanssa,
Hopeaisen nuian kanssa.
Löi hän hällöä hakahan..."
(Krohn, Kalev. run. hist. siv. 627).

— Näin olen käynyt läpi suomalaisen kansanrunouden tavallisimmat värisanat ja koettanut samalla valaista psykologisesti näden käytäntöä. Useita muitakin kuin. edellämainituita värisanoja tunnetaan niin esim. harmaa, ruskia, mullankarva, rauvankarva, maksankarva, temminkäinen, talven- ja talmankarva —, mutta kun näden käytäntö on enemmän satunnainen, jätän tässä syrjään näden tarkastamisen.

Yleinen vaikutus, jonka saa tarkastaessaan värin käyttöä vanhassa suomalaisessa kansanrunoudessa, on se, että esi-isillämme on ollut varsin rikas tunne-elämä ja herkkä silmä huomaamaan värivivahduksia luonnossa. Olemme nähneet kuinka laulajat ovat impressionistisen maalarin lavoin tarkanneet, silmänräpäyksenkin kestäviä väri-ilmiöitä; olemme myös huomanneet, kuinka he ovat rohkealla dekoratiivisella taidolla esittäneet näkemänsä. Kaiken primitiivisen taiteen tavoin ovat he ornamentaalisesti tyylitelleet värinnäkemyksensä ja käyttäneet rakastamiaan värejä sielläkin, mihin ne ne monesti eivät luonnonmukaisesti kuulu. Niin on muodostunut se etupäässä sinisiä, punaisia, valkeita ja mustia, joskus myös keltaisia ja viheriöitä sointuja käyttävä, rikas värirunous, joka on merkillisimpiä puolia vanhassa suomalaisessa maailmassa.

Onni Okkonen.

12.2.18

Unhotettuja aloja. I.

Uusi Aura 75, 28.6.1906

Kauneimmillaan kukoistaa kasvullisuus Pohjolassa. Vainioita ja niittyjä koristavat tuhannentuhannet toinen toistaan vihreämvät vienoa suloa herättävät kukat. Täynnä ovat metsätkin monenvärisiä kukkia ja kukoistavia pensaita ja minne vaan silmänsä kääntää Suomen kesäisessä, kauniissa luonnossa, näkee kukka ja kasvimaailman viehättävää kauneutta.

Näiden Suomen metsissä ja vainioilla kesäiseen aikaan kehittyvien lukuisain erilaisten kasvien ja kukkien joukossa on paljon sellaisiakin, jotta sulostettuaan Suomen kesän tarjoutuisivat tyydyttämään kauneusaistin vaatimuksiua vielä muinakin vuoden aikoina yksinpä talven tuimien myrskyjen tuivertaissa ja hankien kattaissa kukista alastomia kenttiä. Pidempiaikaistakin nautintoa valmistaisivat monet maamme kasvikunnan edustajat ominaisuuksineen, jos vain osattaisiin niitä hyödyksi käyttää. Useat kukat ja kasvit, näet, sisältävät erilaisia väriaineita, joita menestymisellä voi käyttää muun muassa kudottavain lankain värjäykseen, ja joilla väriaineilla on se etu, etteivät ole terveydelle vaarallisia, kuten useat ulkomailta tuodut väriaineet, joiden viimeksi mainittujen joukossa on hyvin myrkyllisiäkin. Kotimaiset kasvit kukkineen ja lehtineen tarjoutuisivat siis palvelukseemme ei ainoastaan  kauneusaistimme tyydyttämiseksi kaikkinakin vuodenaikoina, vaan samalla olisi niistä myöskin talondellista hyötyä ja vieläpä terveydellistä etua, kun van, kuten sanottu, näitä kasvien hyödyllisiä ominaisuuksia ymmärrettäisiin oikein  käyttää.

Kotimaisissa kasveissamme, jotta vapaasti, kylvämättä, kyntämättä kasvaa kaikkialla, piilee niin paljon arvokkaita tarve-aineita, että näiden luonnon ilmaiseksi tarjoomien tuotteiden täyttämättä jättäminen on lievimmin sanoen mitä suurinta ajattelemattomuutta eli kansallisomaisuuden tuhlausta kun, näet, samaisia luonnon tuotteita suurien summien edestä joka vuosi sen sijaan tuotetaan ulkomailta. Ajatellaanpa vain, miten suuret määrät kansa ostaa kauppioilta kaikellaisia väriaineita, muun muassa niin sanottuja "pakettiväreja", jotka ovat ulkomaista alkuperää. Tällä tavoin kansamme jo paljaastaan väriaineista uhraa ulkomaille melkoiset summat, jotta jäisivät kotimaahan, jos tiedettäisiin, että väriaineita kotoisia käsitöitä, kotikudontaa y. m. varten olisi saatavissa omilla kynnyksillä, oman pellon pientareilla, kuten kumminkin on laita. Maaseuduilla ei kutomahankteissa olemain emäntäin ja naisten suinkaan tarvitsisi lähteä kauppiaalta väripakettia hankkimaan, siten turhaan kuluttaen aikaansa ja rahaansa, vaan saisivat he niitä aivan omilta olosijoilta, paljon lähempää ja paljon parempia. Kasvaahan leppiä maalla melkein joka talon ja joka töllin likitienoilla ja koivuja on niinikään kaikkialla, jotka puulajit tarjoisivat ilmaiseksi mitä edullisimpia ja terveydelle vaarattomia lankain väriaineksia. Samoin rehoittaa maalla jopa kaupungissakin useamman talon pihamaalla nokkosia, suolaheiniä (Rumex acetoasa) n. m. kasveja, jotta niinikään ovat oivallisia väriaineita osaavan emännän käsissä. Koivun ja lepän kuoret sekä lehdet sisättävät, näet, keltaista nestettä, jota hyvin sopii käyttää lankain värjäykseen, ja nokkosissa on viheriän- eli harmaankeltasta väriä, jota vastoin suolaheinästä saadaan harmaanviheriää väriä. Yhtä helposti saatavissa olisivat monet muut väriaineet, niinkuin kanermat, koiranputket (Anthriscus silvesteris), sian puolat, kuusen kävyt, havut ja naava, suomatarat (Galium boreale), kortekasvit (Eqvisetum), mesiheinät (Stellaria media), katajanmarjat, paatsamankuoret, ruiskukat, keltamatarat, keltanot, seinäsammaleet ja muutamat jäkälälajit j. n. e. Edellämainituista ja monista muista kaikkialla yllin kyllin  tavattavista kasveista sekä niiden osista saadaan väriaineita, joilla käsityö- ja kangastarpeita voi värjätä melkeinpä minkäväriseksi tahansa käyttämällä apuna muutamia kemiallisia y. m. aineita.

Oman maan kasvikunnasta saatavia väriaineita voi tarkoitukseensa käyttää ei ainoastaan kesällä, jolloin värikasveja on tuoreina tarjona, vaan myöskin muina vuoden aikoina, kun värjäykseen aiotut kasvit soveliaalla tavalla ensin kuivataan. Kokoaminen ja kuivaaminen ei vie snurta aikaa eitä suinkaan ole monimutkainen. Vanhemmat ihmiset muistanevat, miten heidän lasna ollessaan ei ainoastaan verkot ja nuotat vaan myöskin vaatteiksi aiotut langat ja rihmat värjättiin kasviaineilla omilla kotinurkilla. Kasvien käyttäminen kotivärjäyksessä oli noin 40-50 vuotta takaperin yleisenä tapana. Vaan sitä mukaa kuin tehtaissa valmistettujen kankaitten käyttö tuli yleisemmäksi ja aikaansai taantumusta kotikudonnassa, joutui kotivärjäystaitokin unhotuksiin ja samoin tein unhotettiin kotimaiset värjäys-ainekset. Jos nykyisin jossakin talossa maaseudutta harvinaisena poikkeuksena kuuleekin kangaspuiden helskyntää tai sukkulan suihketta, niin eivät kudottavan kankaan langat, jos nimittäin kankaasta tulee värillinen, ole saaneet väriään kotoisilla aineksilla, vaan on langat joko käytetty värjärin käsissä tai sitten kotona värjätty kauppiaatta ostetuilla väriaineilla, "paketti"-värillä. Yleensä, näetm on kankaiden kudontakin kodeissa käynyt harvinaisemmaksi ja ainoastaan muutamin paikoin harjoitetaan sitä esimerkiksi kelpaavana kotiteollisuutena, kuten m. m. Etelä-Pohjanmaan muutamissa kunnissa. Edellämainitun kotiteollisuuden haaran samoin kuin yleensä kaiken muunkin kotiteollisuuden jälkipajulle jäämiseen ja vähentymiseen ovat tietysti vaikuttaneet muutkin syyt. Selonteko niistä ei kumminkaan kuulu tämän kirjoituksen piiriin, sillä olihan tarkoituksemme huomauttaa ainoastaan, miten entisajan ihmiset kutoma- ja käsityöaineksensa itse värjäsivät mieleisikseen kotiseutunsa kasviosilla ja siis tässäkin suhteessa elivät säästeliäämmin kuin nykyajan ihmiset. Kun kasvivärillä värjäys on mittei tuntematon nykyiselle polvelle, olisi tätä unhotuksiin joutunutta taloudellisen toiminnan haaraa, johon samalla laillaan liittyy kauneusaistin kehittäminenkin, ryhdyttävä jälleen eloon virittämään kansan keskuudessa. Kuuluuhan päivän tunnussana taloudellisten edistyspyrintöjen alalla: "kotimaista työtä kansalaisten kannatettava", jonka takia sitä suuremmalla syyllä olisi ruvettava suosimaan kotimaisten väriaineitten käyttämistä. Silloin annettaisiin etusija ei ainoastaan kotimaiselle työlle vaan myöskin kotimaisille raaka-aineille. Ja sehän olisi järkevämpää menettelyä kuin nykyisin on käytännössä, kun näet suuret summat uhrataan ulkomaisiin keinotekoisiin väriaineisiin, jotka terveydellisessä suhteessa voivat olla hyvinkin arveluttavia. Kukapa tarkastanee, mitä kaikkea kauppiailta ostelut "paketti"-värit ja muut väripussit oikeastaan sisältävät. Niissä voi piillä siemeniä hyvinkin arveluttaviin tauteihin. On toteennäytetty, että etenkin loistavilla väreillä tohritut seinäpaperit ovat aiheuttaneet kivulloisuutta. Samaa ovat myrkyllisiä aineksia sisältävät ulkomaiset keinotekoiset värit, joita on käytetty kangastarpeiden ja vaatteiden värjäykseen, voineet aikaansaada, vaikka sairastumisen syytä ei ole johduttu ajattelemaan. Jo tältä kannalta katsoen tulisi suosia kotimaisia kasvivärejä, jotka siinäkin suhteessa ovat edullisemmat, että niillä saavutetaan suurempi värien kauneus ja pehmeys sekä sopusuhtaisuus, jonka ohella kotimaisilla väreillä värjätessä kangasainekset pysyvät vahingoittumattomina eivätkä tule hauraiksi ja  vanuviksi, kuten usein on laita kemiallisia ulkomaisia värisekotuksia käyttäessä. Mutta olisihan muistettava myöskin sitä taloudellista hyötyä, minkä kotimaisten raaka-aineitten käyttäminen tuottaisi. Rahat jäisivät kotimaahan muihin tarpeellisimpiin tarpeisiin. Mielihyvällä mainittakoon, että Suomen Käsityön Ystävät ovatkin viime aikoina ryhtyneet kiitettäviin toimenpiteisiin levittääkseen kansan keskuuteen taitoa kotoisten väriaineitten käyttämisessä. Muun muassa on mainittu yhdistys tätä tarkoitusta varten perustamassa värjäyslaitoksessaan toimeenpannut värjäyskursseja asiaa harrastavia varten, jonka ohella joku aika takaperin yhdistyksen toimesta Kansanvali[s]tusseuran kustannuksella ilmestyi painosta erityinen kirjanen, jossa annetaan takitilaisia neuvoja kotivärjäyksessä kasviaineilla. Kun kysymyksessä on ei ainoastaan kotiteollisuuden elvyttäminen vaan myöskin samalla terveydenhoidolliset ja ihanteelliset näkökohdat, niin tulisi jokaisen perheenemännän maalla tutustua tähän teokseen, joka lähemmin selvittää, mitä kasviaineita minkin värin saamiseen on käytettämä, mitenkä kasvit ovat kuivattavat, säilytettävät j. n. e. Ja varsin tärkeää olisi, että näitä ohjeita ruvettaisiin aivan yleiseen seuraamaan. Tähän asti ovat ne kajahtaneet jotenkin kuuroille korville.

Puheena oleva asia on siksi suuresta arvossa, että esim. maanviljelys- ja maanmiesseurain olisi sen hyväksi vaikutettava. Jos palkintoja määrätessä tällaisten seurain näyttelyissä m. m. naisten käsitöistä otettaisiin erityisesti huomioon, onko kankaisiin ja käsitöihin käytetyt ainekset värjätty kasviväreillä, niin kehoittaisi tällainen menettely kasvien käyttämiseen kotivärjäyksessä. Ja kun kasvivärit voittaisivat yhä suurempaa suosiota täytyisi ammattivärjääjienkin ja kenties tehtaitten ruveta ulkomaisten raaka-aineitten sijaan käyttämään kotimaisia kasvivärejä. Niiden kokoamisessa voisivat lukuisat perheet saada toimeentulonsa.

25.1.18

Kiihoittavia värejä.

Punkalaitumen Sanomat 26, 30.6.1922

Naisten puvussa niin ilmeisen voimakkaina esiintyvät värit vaativat jokapäiväisessä elämässä kiinnittämään värin, psykologiseen arvoon suurempaa huomiota kuin tähän saakka on tapahtunut. Seikka, että värit aiheuttavat voimakkaita tunneaistimuksia, on vanha kokemus, josta varsinkin Goethe on uudelleen huomauttanut "Väriopissaan”. Mutta nykyaikainen ihminen ei kiinnitä kyllin suurta huomiota tähän värien ärsyttävään ominaisuuteen, ja senvuoksi on seuraelämässä jo sattunut monenlaisia onnettomuuksia, ja selkkauksia, kuten Elisabeth Hatt Woolf mainitsee eräässä kirjoituksessaan "Miehet eivät usein tiedä, mikä heidät äkkiä tekee niin hermostuneiksi ja levottomiksi”, kirjoittaa hän. "Mutta se on naisen puvun värin vaikutusta. Asianomainen voi näyttää yhtä miellyttävältä kuin tavallisesti, mutta hän herättää kuitenkin miehessä vastenmielisyyttä ja hermostunutta ärsytystä, koska hänen pukunsa väri saattaa miehen levottomaksi. Kerrotaan, että punainen hattu olisi ollut ensimäisenä syynä erääseen kuuluisaan erojuttuun. Puvun väri voi sopia naiselle varsin hyvin; mutta siitä riippumatta, miltä hän näyttää, herättää nainen ympäristössään levottomuutta ja kiihtymystä. Naisen tulisi muistaa tämä, eikä saattaa ympäristöään pois sielullisesta tasapainosta liian voimakkailla värivaikutuksilla. Lapsien suosion voi melkein aina saavuttaa väreillä. Samalla kun useimmiten pelkäävät mustaa väriä, herättävät kirjavat värit niissä ihastusta. Se on alkuperäisten ja vielä hermostumattomien ihmisten käsityskantaa. Kevään kirkkaat, hienot värit herättävät tunteissa iloisuutta ja keveyttä. Räikeitä, raskaita värejä, jotka muistuttavat syksyisen luonnon väri loistoa, tulisi ainoastaan kypsyneessä iässä olevien naisten käyttää, kun taas elämän talvessa ollessa voimakkaat värit herättävät sopimattoman vastakohdan tunteen. Kuinka tärkeä osa värillä on ravintoaineissa, lienee yleisesti tunnettua. Eräs kuuluisa lääkäri, joka äskettäin on tehnyt värin vaikutusta koskevia kokeita, väittää että punainen väri virkistää ymmärryksen toimintaa; esim. matemaattisten töiden tulokset paranevat, jos työ suoritetaan punaisessa valossa. Malarian sanotaan aiheutuvan sinisen ja vihreän yhdistyksestä, influenssan punaisen ja vihreän yhdistyksestä ja kaatuvataudin ruusunpunaisesta ja oranssiväristä.


23.1.18

Coccionella.

MDS (Album - a candidatis pharmaciæ consociatis editum), 1912

Nykyaikainen, korkealle kehittynyt kemia, on tehnyt ja tekee tieteelle ja käytännölliselle elämälle suuria palveluksia. Useat luonnosta saadut teknilliset tuotteet ovat saaneet väistyä keinotekoisten tieltä ja kun nämät keinotekoiset ovat paljoa halvempia kuin luonnolliset, niin eipä ole ihmeteltävä jos jälkimmäisten alkuperä joutuu melkein unholaan. Coccionellaa ei nyt tosin ole keinotekoisesti tehty, mutta aniliini-teollisuus on sen kuitenkin jo apteekkien laatikoista karkoittanut vinnien tahi kellarien komeroihin.

Coccionella-hyönteinen tavataan hyvin monenlaisina muunnoksina Meksikossa, mutta "viljellään" sitä Keski-Ameriikassa, Brasiliassa, Perussa, Algierissa ja Länsi-Indian saarilla. Urospuoliset hyönteiset ovat pieniä, väriltään punaisia, naaraat ovat suurempia, selkäpuolelta harmahtavia, mutta muutoin tummanpunaisia. Koiraat elävät vain yhden kuukauden ja lentävät vasta muutamia päiviä aikaisemmin kuolemaansa. Naaraat, jotka eivät osaa lentää ja joita on noin 200 kertaa enemmän kuin urospuolisia, elävät kaksi kuukautta ja kuolevat heti synnytettyään lukemattomat jälkeläisensä. Värin mukaan eroitetaan monta erilaista kauppatuotetta. Löytyy hopeanharmaita, mustia, punertavia ja ruskeita Coccionellia. Mutta kun hopeanharmaita alettiin väärentää, niin ei näitä markkinoilla juuri mielellään kaupata. Huomattava on että ainoastaan naaraat ovat käyttö-arvoisia. Honduras-naaras on kaikista arvokkain ja luonnollisesti kalliimpikin. Väärennykset saadaan muun muassa selville siten, että Coccionellit keitetään vedessä jolloin, jos tavara on väärentämätöntä, hyönteiset paisuvat noin kolme kertaa suuremmiksi ja eri ruumiinosat voi silloin hyvin helposti nähdä. Hager kertoo kerran löytäneensä Coccionellain joukosta pieniä hiekanpalasia, joita oli kasteltu luultavasti talkkiin ja johonkin punertavaan väriaineeseen.






Coccionella elää kaktuskasvin lehdillä, joihin se upottaa pistin- ja imuelimensä, imee täten ravintoa mehevästä lehdestä. Kun hyönteinen on lehdellä syöntihommissa, niin on kaktuksen lehti ikäänkuin pienien paisumien peitossa. Kun nyt eläin on aikansa elänyt, niin on sen ruumis täynnä munia, joista jonkun ajan kuluttua kehittyy poikasia. Vuodessa ennättää kehittyä noin 5-6 sukupolvea. Syyskuussa kerätään tavallisesti ensimmäinen sato, jolloin naaraat ovat jo kuolleita. Tämä sato on vähempiarvoinen, sillä silloin on niissä hyvin vähän väriainetta, jonka takia niitä kerätään. Toinen sato saadaan tammi- tai helmikuussa, jolloin naaraat ovat nuoria ja täysikasvuisia. Ne tukehdutetaan heti kun ovat munineet noin puolet koko munamäärästä ja tämä sato on jo parempaa kuin edellinen. Kaikista parhainta tavaraa saadaan kuitenkin huhtikuun sadosta, jolloinka ne eivät vielä ole munineet, ja näitä kutsutaan kuivattuna "grana"ksi. Tukehduttaminen tehdään joko kuumalla vesihöyryllä tai uunissa lämpimien rautalevyjen päällä. Sitten levitetään ne auringon paisteeseen, jolloin niistä haihtuu noin 2/3 osaa niiden märkyydestä. Aivan kuivaa tavaraa on melkein mahdotonta saada, sillä Coccionellit sisältävät myöskin rasvaa aika lailla, jonka tähden niistä on hyvin vaikea valmistaa pulvis subtilissimusta. Hienontamalla alunan tahi sokerin kanssa saadaan kuitenkin jo aika hienoa pulveria.

Kuten edellisestä näemme, niin viljellään Coccinellaa järkiperäisesti. Monet sadat köyhät edellämainituissa maissa saavat elatuksensa tällaisilla farmeilla, kokoamalla Coccionellihyönteisiä. Elää se myös villinäkin, mutta kokoaminen on hyvin vaivaloista eikä laatukaan ole kehuttavaa.

Coccionellit sisältävät väriainetta, karmiini-happoa, karmiinia. Kaupassa esiintyvä karmiini ei ole ollenkaan puhdasta karmiini-happoa. Sitä valmistetaan siten, että Coccionellakeitos filtreerataan, lisätään alunaa ja annetaan sakan laskeutua pohjalle, joka sitten kuivataan 30° lämmössä.

Tähän liittyvässä kuvassa nähdään hyönteisten kokoojia työssään.




X.

21.1.18

12. Miten ulkomaalaus on suoritettawa.

Maakansa 82, 9.4.1927
Lauantaiveistelmiä. Haasteli Lauri Kuoppamäki.

Ensin asetetaan isokokoiseen pataan noin 2 tal 3 kiloa raakaa alunaa eli vihtrilliä ja hämmennetään sitä veden  seassa, kunnes se sulaa. Kun sitten vesi on alkanut kiehua, hämmennetään siihen ruisjauhoja niin paljon, että siitä  tulee tavallista ruisjauhovelliä. Kun se on kiehunut tulella vähintään tunnin ajan, sekoitetaan siihen sitä variä, jolla aijotaan maalata. Koko seoksen annetaan sitten kiehua 2 tai 3 tuntia, sitä parempi mitä kauemmin sitä kiehutetaan, sillä sitä kestävämpää tulee väri. Kun se on tarpeeksi kiehunut ja sitten jäähtynyt, voidaan sillä alkaa siveleminen. Sellaisenaan sillä ei kuitenkaan käy maalaaminen, sillä se on jäähdyttyä liian paksua. Sen takia olisi tarpeen olla jotakin suolaista lientä, jolla variä voidaan ohentaa, esim. sillin suolavettä t. m. s. Kiehutetulla vedellä se tietysti myös käy päinsä, vaan se heikontaa jonkun verran värin kestävyyttä. Väriin voidaan myös keitettäessä sekoittaa joku määrä vernissaa, jolloin se tulee kestavämpää.

Hyväksi havaittu "resepti" on myös seuraava:
10 litraa vettä
2 kg. ruisjauhoja
3/4 kg. suolaa
1/4 kg. alunaa (vihtrilliä).
Ruisjauhot sekoitetaan veteen ja keitetään velliksi, mihin sittemmin lisätään suola. Kun kaikki ovat täysin sulaneet sekoitetaan punamultaa kohtuullisen värivahvuutten asti. Punamultaa sekoitettaessa on varottava, ettei maali kuohu ylitse.

Kun väriä on tarpeeksi ohennettu, voi sillä maalata ken hyvänsä ilman mitään harjoittelemista, sillä sitä voidaan sivellä pitkin ja poikin, miten vaan parhain sopii, pääasia vaan, että ei jää paljaita paikkoja.

Vesiväriä on hyvä maalata sateisella ilmalla, jos ei juuri sada niin rankasti, että se viruttaa värin heti pois seinältä. Sadeilmalla ei nimittäin puu ime niin paljon väriä kuin kuivalla poutailmalla, ja maalauskin tulee tasaisempaa. Kun poutasää sen taasen kuivattaa, niin se ei vähennä värin kestävyyttä, vaikka tämä onkin kostealla ilmalla sivelty.

Nykyjään on kaupoissa myös n, s. mineralivärejä ulkopuolimaalausta varten. Näitä tarvitsee vaan sekoittaa veteen ja  maali on valmista. Niistä voi sitäpaitsi sekoittaa erilaisia värejä, aivan luin öljy- ja liimaväreista, mutta se vaara on suuri saada näillä väreillä joko liian laimeita tai ärsyttäviä väriasteita. Kestävyydessä ne kyllä yleensä vetävät vertoja keitetylle vesivärile mutta kalliimmaksi niiden käyttäminen kyllä tulee.