15.1.18

Värit ovat oikein käytettyinä oivallisia mykkiä myyjiä.

Ilmarinen 3-4, 1916

Värien oikea ryhmittely on ikkuna- ja myymälä)ärjestelyn tärkeimpiä ja arimpia kohtia. Näyteikkunat, joissa ei joku väärin harkittu vastakohta ja sommittelu loukkaisi silmää, ovat meillä samoin kuin muuallakin vielä harvinaisuuksia, ja ellei kauppias sitä huomaisikaan omasta ikkunastaan ja omista hyllyistään, näkee hän sen kuitenkin tarkastamalla kilpailijansa töitä. Mutta vaikka onkin verrattain helppoa huomata, että tuossa ja tässä on joku vika, ei samanlaisen ja vielä pahemmankin virheen välttäminen kuitenkaan ole ollenkaan yhtä helppoa. — Tavaroiden väriominaisuudet esitetään asettamalla niitä vierekkäin päivänvalossa, keinotekoisessa valossa ja värillisin lampuin. Mutta näitä ominaisuuksia ymmärretään vielä kovin vähän. Tästä ei kenenkään tarvitse erikoisesti loukkaantua, näin on asianlaita melkein kaikkialla. — Unohtavatpa kauppiaat ja myyjät usein heille niin tärkeän peruslainkin värien käytössä, sen nimittäin, että moni väri, joka yksinään on hyvin kaunis, saattaa menettää makunsa kun se asetetaan toisten värien rinnalle. — Seuraavassa on erään jo pienestä pitäin ikkunäyttelyjen ja myymäläsisustuksen alalla työskennelleen ammattimiehen neuvoja ja ohjeita värien oikeasta ryhmittelystä, niiden tekemisestä "mykiksi myyjiksi".


Punainen ja vihreä ovat kaikkein kansanomaisimmat värit.

Punainen on kansanomaisin väri. Se on jokaisen kehittymättömän ja villin raakalaiskansan ensimäinen väri. Jo silloin kuin ihminen alkuasteellaan raapi karvojaan ruumiistaan, maalasi hän paljaat paikat punavärillä. Kenellä vain oli runsaimmin punaisia paikkoja, hän oli komein. Punainen väri kiihottaa eläimiäkin.

Jos annat lapselle värilaatikon, käyttää se ehdottoman varmasti eniten punaista väriä. — Vihreä, kun se ei ole räikeätä, vaan hiukan kellertävää, siten kuin se esiintyy luonnossa, on rauhallinen väri. Punaisen jälkeen on se kansanomaisin. Mutta peruspunaisen ja perusvihreän yhdistely esittää kaksi tavattoman voimakasta ja kiihottavaa väriä. Ne ovat toistensa komplementtivärejä, ja kun ne asetetaan rinnakkain näkyy kumpikin tehokkaimmassa loistossaan. Tällöin punainen näyttää punaisemmalta ja vihreä vireämmältä.


Naiset ovat väriherkempiä kuin miehet.

Kun naiset kiinnittävät enemmän huomiota väreihin, joita he pitävät itse ja joilla he koristavat kodin, ovat he myöskin kehittyneet herkemmiksi kuin miehet. Jokainen myymälänikkuna, jokainen myymälä itsessään, osa siitä, tarjoo kauppiaalle tilaisuuden käyttää hyväkseen tätä väriherkkyyttä. Kun sitä oikein käytetään, on väri mitä oivallisin mykkä myyjä.

Sivistymättömillä on väriaisti alkuperäinen ja räikeä. Sivistys ja kasvatus tuovat mukanaan hienostumisen tässäkin suhteessa. Tavallinen maalaistyttö luulee olevansa kovasti hieno ja aistikas pukiessaan päälleen punaisen liivin ja vihreän paidan, kumpikin väri myrkyllisimmässä ja alkuperäisimmässä loistossaan. Ja kun näillä väreillä on aivan yhtä suuri vetovoima sivistyneeseen naiseen, käyttää hänkin niitä, mutta toisella tapaa. Vihreän hän muuttaa hyvin tummaksi, melkein mustaksi, ja tähän hän yhdistää punaista vain hiukkasen, esim. vain yhden ainoan ruusun.


Luonto käyttää vain säästelien puhtaita perusvärejä.

Luonnossa on vihreätä suuret määrät, vaikkakin vain harvoin tämän värin räikehnmässä puhtaudessa. Keväällä, jolloin luonto leikkii vain muutamin värein, esiintyy vihreä ruohossa ja lehdissä kirkkaimmillaan, mutta kun muut värit tulevat, muuttuu vihreä tummemmaksi ja harmaammaksi, muodostaen vain taustan muille väreille. Punaista ei luonto koskaan tarjoo suurin joukoin, vain kukkasissa, muutamissa lintulajeissa ja eräissä perhosissa. Lapsi täyttää mielelläään kummankin kätensä punaisilla ruusuilla. Nainen, jonka makuaisti on kehittynyt, tyytyy yhteen ainoaan parin vihreän lehden ympäröimään ruusuun. Tämä tosio on myyntitaidon värinkäytön avain. Väärin on käyttää niitä värejä, joita luontokin käyttää vain säästellen, suurin joukoin. Hienous vaatii noudattamaan suuren oppi-isän: luonnon, valintaa.

Punainen liivi ja vihreä paita ovat aivan barbaarisen maun todistus. Valinta on kyllä luonnollinen, mutta sangen alkuperäinen, vailla sitä hienostumista, jota luonto itse osottaa. Tumman vihreä puku, jota punainen ruusu koristaa, on hienon maun osotus samoja värejä käyttämällä: siten kuin luontokin.


Älköön myyjä näyttäkö samaa väriä liian kauan.

Näitten yleisten perusteiden mukaisesti ymmärtänee myyjä, että on epäviisasta näyttää ostajalle useita samanvärisiä esineitä, taikka jättää hänelle näyttämättä jonkun tavaran komplementti väristä tavaraa.


Tavaroitten järjestelymyymälän pöydille ja hyllyille.

Muistaen, että värillä on eri loisto asetettuna jonkun toisen värin viereen ja että se menettää puhtautensa kun se esiintyy ilman komplementtiväriään, on ravymälää sisustettaessa mitä tarkimmin noudatettava tätä sääntöä. Tekstissä olevat väritaulukot osottavat eri yhdistelyjen vaikutuksen ja seuraava erikoisesimerkki selittää niiden sovelluttamisen käytäntöön.

Otaksukaamme, että tämän kevään väri on purppura.

Muuan kauppias järjestää tämän värin muitten tummien esineitten joukkoon, joitten vallitseva väri on joko sininen tai punainen. Kun ostajan silmä siirtyy hyllyiltä, joilla on sinisiä tavaroita, takaisin violettiin, niin violetti näyttää punertavammalta tai enemmän purppuralta. Jos silmä siirtyy hyllyiltä, joilla on tummia punertavan-ruskeita kankaita, takaisin violettiin, näyttää tämä väri sinisemmältä, ja tämä sininen on hiukan vihertävää. Tällainen järjestely saattaa ostajan epäilemään saako hän ollenkaan haluamaansa väriä.

Mutta kauppias, joka ymmärtää värien sopusoinnun lakeja, sijottaa violettinsa hyllyille, joilla on myöskin keltaisen-valkeita kankaita, ja viereisille hyllyille asettaa hän vaaleankeltaisia kankaita. Ellei tällainen järjestely käy päinsä, asettaa hän kuitenkin johonkin lähelle violettia, keltaisia kankaita tai saattaa ostajan silmän muuten kiintymään keltaiseen.

Otaksukaamme taas, että muotiväri on violetti, joka on enemmän punaista kuin sinistä. Tuntien värien lait asettaa kauppias tämän värin sinisten kankaitten viereen, jolloin punainen värituntu esiintyy voimakkaammin.


Ikkunanäyttelyn tausta.

Paitsi pysyvässä näyttelyssä, jossa sillä on määrätty osa värisuunnitelmasta, ei tausta koskaan saa olla kirkkaaksi kiillotettua puuta, olkoon minkä väristä hyvänsä. Jollakin tavoin värjättyä puuta käytettäköön vain taustana tavaroille, joita käytetään vain samanlaisten ehtojen vallitessa. Esim. miesten päällysvaatteiden ulkoasu ei kärsi siitä, että ne ripustetaan konttorien ja virastojen kiillotettuja paneeliseiniä vasten, mutta jos näyteikkunan pohja on kauttaaltaan raskaan värinen, niin eivät värilliset kankaat ja puvut, joitten väri ei ole taustan komplementtiväri, esiinny edukseen.

Jos kiillotettua puuta käytetään naisten kankaita esittävän ikkunan taustana, on tämän värin oltava esim. hopean-harmaa ja väritunnun hyvin vaalea. Vaalean harmaa kangas tai joko hiukan sinertäväksi taikka kellertäväksi maalattu pohjaväri on paras ikkunalle tai huoneelle, jossa näyteltäviä esineitä usein vaihdellaan.

On yleensä tunnettua, että tumma tausta vastakohdan lain mukaan aina tekee esineet vaaleammaksi; ja päinvastoin. Tumma tausta antaa ikkunalasille peilin heijastavat ominaisuudet. Vaalea tausta poistaa nämä ominaisuudet.


Tapa ja traditsio ikkunanäyttelyssä.

Monet meidän päätelmistämme ja teoistamme johtuvat tavasta ja traditsiosta. Näin myöskin ikkunanäyttelyjen järjestelyissä. Jonkun esikaupungin kauppias panee ikkunaansa esim. vihreällä kankaalla päällystettyjä punaisia huonekaluja tai päinvastoin, koska niin on siellä tapana ollut jo pitkiä aikoja; kun taas valtakadun kauppias panee ikkunaansa tummanvihreitä esineitä, jonkun tummaksi värjätyn tammisen kirjakaapin, jonka hyllyiltä näkyy pari kolme punaisiin tai vihreisiin kansiin sidottuja kirjoja. Ensimainittu ikkunajärjestely on alkuperäistä ja kehittymätöntä makua varten; jälkimäinen hienoa ja kehittynyttä makua silmällä pitäen valittu. Nämä kaksi esimerkkiä sopivat aivan yhtä hyvin vaatetusliikkeille. Kummassakin tapauksessa on samoilla väreillä, vihreällä ja punaisella, tahdottu kiinnittää ohikulkijan huomiota.


Värien yhdistelyn selitystä.
Lait, jotka vallitsevat toisen värin vaikutusta toiseen ja kaikkien vaikutusta silm ään, ovat käsiteltävät sen mukaan kuinka ne vaikuttavat tavalliseen maallikkoon, eikä niiden vaikutusten mukaisesti erikoisesti taiteilijoihin. Täten jaamme spektrin kolmeen primääriväriin, punaiseen, keltaiseen ja siniseen, ja kolmeen sekundääriväriin, oranssiin (punaisen ja keltaisen sekotukseen), vihreään (keltaisen ja sinisen sekotukseen) ja violettiin (sinisen ja punaisen sekotukseen). Kun näissä sekotuksissa käytetään toista väriä enemmän kuin toista, syntyy uusia vivahduksia. Siten esim. käyttämällä punaista enemmän kuin sinistä muuttuu violetti purppuraksi jne. Kolme primääriväriä oikein määrin käytettynä antaa tulokseksi mustan, ottamalla niitä ohuesti eikä täydessä loistossaan saadaan harmaata. Jos tässä viimeksimainitussa sekotuksessa käytetään enemmän yhtä väriä kuin muita, saa harmaa tämän värin vivahduksen, sinisen-harmaan, keltaisen-harmaan jne.


Minkä tähden värit muuttuvat himmeiksi ja menettävät puhtautensa.

Musta tekee väriseoksen tummemmaksi, valkoinen vaaleammaksi. Lisäämällä valkoista keltaiseen saadaan oljenväristä; musta lisättynä punaisen ja sinisen sekotukseen muuttaa tämän indigoksi. Samassa määrin kuin pigmentit, joita me nimitämme väreiksi, heijastavat muutamia säteitä ja pidättävät toiset, me menetämme sinisen ja keltaisen puuaisista esineistä ja näemme vain punaiset säteet. Me menetämme punaiset säteet vihreistä esineistä ja näemme siniset ja keltaiset säteet, jotka yhtyneinä ovat vihreitä.

Jotta voisimme nähdä jonkin värin täysin puhtaana täytyy silmähermojen saada vaikutteita kaikista värillisistä säteistä, jotka silloin muodostavat valkoisen. Samaten tiedämme, että jonkun värin komplementti on se väri tai ne värit, joita kysessäolevassa värissä ei ole. Vihreä on punaisen komplementti ja punainen vihreän. Kun kauppatavaroita asetetaan näytteille ilman komplementti väriä, vaikuttaa tämä komplementtiväri asteettain kuin filmi silmiin ja näyttää olevan se kotettu alkuperäiseen. Täten katsellessamme punaista me asteettain menetämme sen puhtauden ja näemme sen vihreään vivahtavana. Mutta nähdessämme vihreätä yhdessä punaisen kanssa vihreät säteet keskittyvät tähän esineeseen ja kumpikin väri näkyy puhtaimpana. Viitaten taulukkoomme vastakohtien sopusoinnusta, muistutamme, että vaikkakin puhtaat spetraaliväritovat kaiken tieteellisen väri-johtopäätöksen tekemisen pohja ja peruste, ne kuitenkin ovat liian voimakkaita ja raakoja yleensä käytettäviksi, ne sopivat vain pienin määrin.

Samaten kuin kauppias vain harvoin esittää täysin intensiivistä väriä, on näyttelyn järjestelyssä mitä tarkin huomio kohdistettava kunkin värin laatuun. Esim. jos näytteille pannut esineet ovat harmaita, jotka lähettävät silmään vain vähän puhdasta väriä, näyttää joku yksityinen vastakkainen spektraaliväri sangen eloisalta ja huomiota kiinnittävältä.


Johtajan huoneen oikeat värit.

Johtajan huone taikka virasto, jota käytetään keskitettyä harkintaa vaativiin neuvotteluihin, on järjestettävä "mataloitten" värien, kuten oliivin, ruskean, punertavan-ruskean tai harmaan sopusointuun. Jos pöydät, kaapit ja tuolit ovat tammessa tavallisesti käytetyn kiillotetun ruskean väriset, on maton oltava oliivin-vihreä, suunnilleen saman asteista kuin kalustonkin. Nämä kaksi väriä - ruskea ja oliivi - voivat olla joko tummia tai vaaleita, huone on kummassakin tapauksessa hyvin rauhallinen. Jos huone on sisustettu vain yhtä ainoata väriä käyttämällä, kuten esim. oliivin-ruskeata, sinisen-harmaata, punaisen-harmaata tai hopean-harmaata, ei siinä voi pitkää yhtämittaa oleskella hermojen; väsymättä. Vaaleat harmaan-vihreät värit ovat sangen rauhalliset silmille, mutta jokaisessa konttorissa ja virastossa, jossa työskennellään kauan yhtä mittaa, täytyy olla myöskin joku näitten värien komplementtiväri silmien virvokkeeksi. Luonnollisestikaan ei riitä, että tämä väri esiintyy yksityisin loistavin kohdin, niinkuin esim. vihkosena punaisia ruusuja oliivin-vihreässä huoneessa, taikka keltaisia krysanteemeja sinisen harmaassa huoneessa, sillä tällainen räikeä polttopiste vetää silmää liiaksi puoleensa ja häiritsee ajatusta.

Selitykseksi esimerkki:

Kuvitelkaamme miestä, jolla on oliivin-ruskea puku ja hattu, ruskea päällystakki, ruskeat kengät, punaisen-ruskea , kravatti ja kravatissa smaragdi. Kuvitelkaamme edelleen, että hän astuu konttoriin, joka on järjestetty kauttaaltaan ruskeaksi, ja panee hattunsa ja takkinsa paikkaan, josta ne näkyvät hänen silmiinsä, mutta ei sen, jonka kanssa hän keskustelee. Tällöin hänellä on jo suuri etu "vastustajansa" rinnalla. Jos hän tuntee tarkoin kauppaamansa tavaran ja kykenee selvästi esittämään sen ominaisuudet, on hän kuin kilpajuoksija, joka on saanut etumatkaa toisesta. Samalla kuin hänen takkinsa ja hattunsa oliivinväri lepuuttaa ja rauhottaa hänen omia silmähermojaan, kiinnittää smaragdi, joka hänen vastustajalleen on ainoa huoneen värin komplementtiväri, tämän huomion puoleensa ja vähentää vastaväitteitä, joista hänen on selvittävä,


Hintalaput ja kortit.

Hintalapun ja jokaisen muun tavaraan kiinnitetyn kortin tulee olla tavaran värin komplementtivärin mukainen. Se ei koskaan saa olla niin suuri eikä uiin voimakasvärinen, että se näyttää rumalta ja heikontaa itse tavaran värin. Valkeat tavarat on saatava näyttämään puhtailta tai sinertävän-valkoisilta vaalealla, oranssiin vivahtavalla kortilla; jos ne halutaan näyttämään kellertäviltä, "crem"-värisiltä, käytetään vaalean sinistä korttia. Joka tapauksessa ovat painetut sanat painettavat samalla värillä kuin kortitkin, tietysti vain tummemmalla, taikka oransilla kellertävälle kortille ja sinisellä valkoiselle kortille. Samaa perustetta seuraten on oranssinväristä korttia käytettävä sinisissä tavaroissa, keltaista violeteissa, vihertävän-keltaista purppuranvärisissä, vihreitä punaisissa, sinistä oranssinvärisissä, violettia keltaisissa, purppuraa vihertävän-keltaisissa ja punaista vihreissä.

Jos tavaroitten väri on vaalea, käytettäköön vaaleata korttia, sanat painetut tummemmalla samalla värillä. Jos tavarat ovat tummia, olkoon korttikin tumma, painatus mustaa punaisella, keltaisella ja vihreällä, sekä valkoista sinisellä, violetilla ja purppuralla. Koska kortti on pienempi kuin tavara, on sen värin myöskin oltava intensiivisempi.



----------------------


Myyntitaidon värinkäytön ymmärtämisen helpottamiseksi jakakaamme spektri kolmeen primäärejä kolmeen väriin; värisekotukset tarkottavat väriaineita eikä värillisiä valoja.

Primäärivärit.
Punainen, keltainen ja sininen

Sekundäärivärit
Oranssi (punaisen ja keltaisen yhdistys)
Vihreä (keltaisen ja sinisen yhdistys)
Violetti (sinisen ja punaisen yhdistys)

Harmaat värit
Keltaisen-harmaa (oranssin ja vihreän yhdistys)
Punaisen-harmaa(oranssin ja violetin yhdistys)
Sinisen-harmaa (violetin ja vihreän yhdistys)

Muist.: Kaikki yllämainitut värit voidaan tummentaa lisäämällä mustaa väriä ja vaalentaa lisäämällä valkoista. Kahden tai kolmen primäärivärin sekotus, joko lisäämällä tai lisäämättä valkeata tahi mustaa, hävittää sekotuksessa vallitsevan värien "huutavuuden". Värejä käytettäessä kaupan palvelukseen on noudatettava ylläesitettyjä lakeja ja johtopäätöksiä.

Joka värillä on komplementtivärinsä, ja kun nämäkaksi väriä pannaan rinnakkain niin näkyy kumpikin kauneimmassa loistossaan. Spektrin yksinkertaisin jako osottaa seuraavat kolme komplementtiväri=paria:
Punainen ja vihreä
Keltainen ja violetti
Sininen ja oranssi

Laajempi jako osottaa seuraavat viisi paria:
Punainen ja sinertävänvihreä
Oranssi ja sininen
Keltainen ja violetinsininen
Vihertävänkeltainen ja violetti
Vihreä ja punertavan-violetti

Monta muutakin paria voidaan muodostella. Punaisen ja oranssin välisten värien komplementtivärit ovat etsittävät sinertävänvihreän ja sinisen väliltä. Oranssin ja keltaisen välisten värien komplementtivärit taas sinisen ja violetin sinisen väliltä jne.


Ellei seuraavia värejä eroteta mustalla tai valkealla loukkaavat ne pahasti toisiaan ja näyttävät tummemmilta tai vaaleammilta:
Tummemmilta:
Punainen
Oranssinpunainen
Oranssi
Oranssinkeltainen
Kellertävän^vihreä
Vihreä
Vihreänsininen
Sininen
Punaisensininen
Violetti
Purppura

Vaaleammilta:
Oranssinpunainen
Oranssi
Oranssinkeltainen
Keltainen
Vihertävänkeltainen
Kellertävän=vihreä
Vihreä
Vihreänsininen
Sininen
Purppura
Punainen

Värit, jotka eivät hyvin sovellu toisiinsa, saadaan sopu sointuisammiksi erottamalla ne toisistaan mustalla, valkoisella tai harmaalla. Musta vastakohtana panee kaikki värit näyttämään valoisammilta, kun valkoinen taas tummentaa ne. Harmaa neutralisoi kaikki keski-väritunnut, vaikuttaa samoin kuin valkoinen väri tummissa väreissä ja mustan tavoin vaaleissa väreissä. Mustaan, valkoiseen ja harmaaseen vat eri värivasiakohdat seuraavasti:


Mustan tekee
keltainen ja oranssi siniseksi; punainen muuttaa mustan viheriämmäksi; vihreä, sininen ja violetti tekevät sen himmeäksi ja likaiseksi.

Musta on aina varsin sopiva käytettäväksi kahden loistavan värin kera ja parempi kuin valkoinen seuraavissa yhdistelmissä:
Punainen ja oranssi
Punainen ja keltainen
Oranssi ja keltainen
Oranssi ja vihreä
Keltainen ja vihreä.


Valkoinen muuttuu seuraavasti:
Punaisen vieressä vihertäväksi; oranssin vieressä sinertäväksi: keltaisen vieressä sinertäväksi ja kirkkaamman valkoiseksi; violetti muuttaa sen kellertäväksi, vihreä punertavaksi.

Valkoinen lisää kaikkien värien intensiivisyyttä ja sitä on mieluummin kuin mustaa käytettävä seuraavissa väriyhdistelmissä:
Punainen ja sininen
Punainen ja violetti
Oranssi ja sininen
Oranssi ja violetti
Keltainen ja sininen
Vihreä ja sininen
Vihreä ja violetti.


Harmaaseen vaikuttavat värit
samoin kuin valkoiseen, kuitenkin sillä poikkeuksella, että se näyttää selvemmältä sinisen ja violetin vieressä.

Harmaata on käytettävä mustan asemesta seuraavissa yhdistelmissä:
Oranssi ja violetti
Vihreä ja sininen
Vihreä ja violetti.


Jonkun yksityisen värin vaaleat ja tummat väritunnut sopivat aina hyvin yhteen. Mutta saman värin eri värivivahdukset, kuten punettavan-keltainen ja vihertävänkeltainen, kellertävän-punainen ja sinertävän-punainen, punertavan-sininen ja vihertävämsininen, eivät muodosta kaunista värisointua, eikä niitä koskaan saa panna vierekkäin.


Vierekkäin asetettuina eivät tummat värit ainoastaan tee vaaleita värejä vaaleammiksi ja vaaleat värit tummia tummemmiksi, vaan komplementtivärit vaikuttavat aina vastaväriin päin. Jos komplementtivärit ovat vastakkaisia värejä, ovat värivastakohdat sopusointuisat; ellei, niin näkyy vaikutus seuraavasta taulukosta:
Punainen, jonka
vastavärinä on oranssi, näyttää purppurammalta
» » keltainen » »
» » vihreä » helottavammalta
» » sininen » oranssimmalta
» » violetti » »
» » purppura » »

Oranssi, jonka
vastavärinä on punainen näyttää keltaisemmalta
» » keltainen » punaisemmalta
» » vihreä » »
» » sininen » helottavammalta
» » violetti » keltaisemmalta
» » purppura » »

Keltainen, jonka
vastavärinä on punainen näyttää vihreämmältä
» » oranssi » »
» » vihreä » oranssimmalta
» » sininen » helottavammalta
» » violetti » »
» j> purppura » vihreämmältä

Vihreä, jonka
vastavärinä on punainen näyttää helottavammalta
» » oranssi » sinisemmältä
» » keltainen » »
» » sininen » keltaisemmalta
» » violetti » »
» » purppura » helottavammalta

Sininen, jonka
vastavärinä on punainen näyttää vihreämmältä
» » oranssi » helottavammalta
» » keltainen » »
» » vihreä » violetimmalta
» » violetti » vihreämmältä
» » purppura » »

Violetti, jonka
vastavärinä on punainen näyttää sinisemmältä
» » oranssi » »
» » keltainen » helottavammalta
» » vihreä » purppurammalta
» » sininen » »
» » purppura » sinisemmältä

Purppura, jonka
vastavärinä on punainen näyttää sinisemmältä
» » oranssi » »
» » keltainen » punaisemmalta
» » vihreä » helottavammalta
» » sininen » punaisemmalta
» » violetti » »

Ikkunanäyttelyssä, jossa on paljon tummia esineitä, on mitä edullisinta käyttää joitakin hohtavan-kirkkaita värejä. Koristajan persoonallisuus on tässä niin tärkeä tekijä, että on mahdotonta laatia tarkkaa sääntöä värien ryhmittämisestä, mutta sivuilla 76-77 oleva taulukko on kuitenkin hyvä "ojennusnuora":


Värivastakohtien vaikutuksia:

Erinomainen:
Normaali-punainen ja sininen
Oranssinpunainen ja sininen
Oranssinkeltainen ja violetti
Keltainen ja violetti
Vihertävänkeltainen ja violetti

Hyvä:
Tulipunainen ja turkoosi
» ja sininen
Oranssinpunainen ja violetti
» » ja turkoosi
Oranssi ja violetti
» ja turkoosi
» ja sinisenvihreä
Oranssinkeltainen ja purppura
» ja sininen
Keltainen ja purppura
Vihertävänkeltainen ja purppura
» » ja normaalUsininen
Kellertävänvihreä ja sininen
Sinisenvihreä ja violetti

Hyvä, mutta voimakas:
Normaali-punainen ja sinisenvihreä
» » ja vihreä
Oranssi ja sininen
Kellertävän-vihreä ja normaali-vihreä

Soma:
Normaali-punainen ja vihreänkeltainen
Tulipunainen ja vihreä
Oranssinpunainen ja keltaisenvihreä
Oranssinpunainen ja purppura
Oranssi ja vihreä
Oranssinkeltainen ja turkoosi
Vihertävänkeltainen ja oranssinpunainen
Sinisenvihreä ja purppura

Voimakas ja kova:
Vihertävän-keltainen ja tulipunainen
Normaali-vihreä ja purppura
» » ja oranssinpunainen

Köyhänmakuinen:
Normaali-punainen ja keltainen
Tulipunainen ja keltainen
Oranssinpunainen ja sinisenvihreä
Oranssinkeltainen ja sinisenvihreä
Keltainen ja normaalupunainen
Keltainen ja turkoosi
Keltaisenvihreä ja purppura
Nermaali-vihreä ja tulipunainen

Huono:
NormaalUpunainen ja violetti
Tulipunainen ja violetti
Oranssi ja purppura
Oranssinkeltainen ja vihreä
Keltainen ja sinisenvihreä
» ja vihreä
Vihertävänkeltainen ja turkoosi
Normaali-vihreä ja turkoosi
Sinisenvihreä ja sininen
» » ja vihreä
» » ja kellertävänvihreä
» » ja turkoosi


Muutamia väriyhdistelmiä, jotka eivät noudata sopusoinnun ja vastakohdan sääntöjä:
Punainen ja keltainen on parempi kuin punainen ja oranssi.
Punainen ja sininen on parempi kuin punainen ja violetti.
Keltainen ja punainen on parempi kuin keltainen ja oranssi.
Keltainen ja sininen on parempi kuin keltainen ja vihreä.
Sininen ja punainen on parempi kuin sininen ja violetti.
Sininen ja keltainen on parempi kuin sininen ja vihreä.
Punainen ja violetti on parempi kuin sininen ja violetti.
Keltainen ja oranssi on parempi kuin punainen ja oranssi.
Keltainen ja vihreä on parempi kuin sininen ja vihreä.


Jos silmä pitkän aikaa näkee samaa väriä väsyy se ja näkee tämän värin komplementtivärin, joka silloin näyttää sekaantuneelta alkuperäiseen väriin tehden sen harmahtavaksi ja likaiseksi. Kun silmä siirtyy toisesta värivastakohdasta toiseen, näyttää jälkimäinen väri muuttuvan seuraavasti:

Jos silmä ensin näkee: | ja sen jälkeen | näyttää jälkimäinen
punaista oranssia keltaiselta
» keltaista vihertävänkeltaiselta
» vihreää sinertävänvihreältä
» sinistä vihertävänsiniseltä
» violettia sinertävän vihreältä
oranssia punaista punertavanvioletilta
» keltaista vihertävänkeltaiselta
» vihreää sinertävänvihreältä
» sinistä violettiinvivahtavalta
» violettia sinertävänvioletilta
keltaista punaista punertavanvioletilta
» oranssia punertavan=oranssilta
» vihreää sinertävänvihreältä
» sinistä violetinsiniseltä
» violettia sinertävänvioletilta
vihreää punaista violettiinvivahtavalta
» oranssia punertavanoranssilta
» keltaista oranssinkeltaista
» sinistä violetinsiniseltä
» violettia punertavan-violetilta
sinistä punaista oranssinpunaiselta
» oranssia keltaisemmalta
» keltaista oranssin=keltaiselta
» vihreää kellertävän^viheriältä
» violettia punertavanvioletilta
violettia punaista oranssinpunaiselta
» keltaista hiukan vihertävältä
» oranssia kellertävänoranssilta
» vihreää kellertävänvihreältä
» sinistä vihertävänsiniseltä

Edelläolevien tosioiden tuntemisen tärkeydestä niitä sovelluttaessa myyntitaitoon saa käytännöllisen kokemuksen tarkastamalla vaikutusta, joka on seurauksena, kun annetaan ostajan ensin katsoa täysin primääriväriä ja sen jälkeen aistikasta värisointua, jossa on vähemmän alkuperäistä väriä kuin sitä komplementtiväriä, joka muodostuu ostajan silmiin. Hyvin vaalea sinertävän harmaa nähtynä vihreän jälkeen näyttää likaisen punertavan-harmaalta. Sommitellessa alkuperäisen värin komplementtiväriä on aina pidettävä silmät normaalina, muuten komplementti näyttäytyy seuraavassa värissä.


Kaupassa tulevat värit siis nähtäviksi neljässä eri valaistuksessa: välittömässä auringonvalossa, himmennetyssä päivänvalossa, keinotekoisessa valossa ja värillisessä valossa. Kaupan olevaa tavaraa voidaan vain harvoin näyttää välittömässä auringonpaisteessa, koska se riistää voimaa väreiltä ja saattaa ne näyttämään raskailta ja harmailta. Epäsuora päivänvalo, varsinkin pohjoisesta päin, on ihanteellinen näyttämään värit oikeissa arvoissaan. Keinotekoinen valaistus kellertää eli lämmittää kaikkia värejä ja se on varsin vaikuttava pantaessa näytteille tavaroita, joita pidetään tai käytetään samanlaisten olosuhteitten vallitessa. Värillinen valaistus muuttaa värit siten kuin allaoleva taulukko osottaa.

Värillisen valaistuksen vaikutukset:

Punaiset valonsäteet
saattavat mustan näyttämään purppuranmustalta
» valkoisen » punaiselta
» punaisen » punaisemmalta
» oranssin » punaisemmalta
» keltaisen » oranssimmalta
» vaalean-vihreän » punertavan-harmaalta
» tummanvihreän » punaisenmustalta
» sinisen-violetin » » violetilta
» violetin » purppuralta

Oranssi-valonsäteet
saattavat mustan näyttämään kastanjanväriseltä
» valkoisen » oranssilta
» oranssin » eloisammalta
» keltaisen » oranssinkeltaiselta
» punaisen » tulipunaiselta
» vaaleanvihreät! » keltaisen-vihreältä
» syvän vihreän » sameanvihreältä
» vaaleansinisen » oranssin-harmaalta
» syvän sinisen » vähemmän oranssi-pitoiselta harmaalta
» indigon » oranssin-ruskeahtavalta
» violetin » punaisen-ruskeahtavalta

Keltaiset valonsäteet
saattavat mustan näyttämään oliivinkeltaiselta
» valkoisen » keltaiselta
» keltaisen » eloisammalta, yleensä oranssinkeltaiselta
» punaisen » oranssilta
» oranssin » keltaisemmalta
» vihreän » keltaisen-vihreältä
» vaalean=sinisen » vihreänkeltaiselta
» syvän sinisen » vihreä-viiruiselta
» syvän indigon » oranssinkeltaiselta
» violetin » keltaisenruskeahtavalta

Vihreät valonsäteet
saattavat mustan näyttämään vihreän ruskealta
» valkoisen » vihreältä
» vihreän » intensiivisemmältä ja kirkkaammalta
» punaisen » ruskealta
» oranssin » heikon vihertävän=keltaiselta
» keltaisen » kirkkaan keltaisenvihreältä
» sinisen » vihertävän-siniseltä
» tumman indigon » himmeän vihreältä
» violetin » sinertävän-vihreän-ruskealta

Siniset valonsäteet
saattavat mustan näyttämään sinisenmustalta, tehden mustan kauniimmaksi
» valkoisen » siniseltä
» sinisen » eloisammalta
» punaisen » violetilta
» oranssin » violetin-ruskealta
» keltaisen » keltaisenvihreältä
» vihreän » sinisen-vihreältä
» syvän indigon » sinisen-indigolta
» violetin » sinisen-violetilta

Violetti valonsäteet
saattavat mustan näyttämään violetin-mustalta
» valkoisen » violetilta
» violetin » syvemmän violetilta
» punaisen » punaisen-violetin-purppuralta

Violetti valonsäteet
saattavat oranssin näyttämään vaaleanpunaiselta
» keltaisen » punaisen-ruskealta
» vihreän » vaaleanpurppuralta
» sinisen » violetinsiniseltä
» syvän indigon » syvän violetinsiniseltä


Onnistunut ikkunanäyttely näyttää myytävänä olevien esineitten sopusoinnun siten järjestettynä, että kaikki esiintyvät värit ovat tehdyt selvemmiksi ja kauniimmiksi. Tähän tulokseen päästään yhdistämällä sen värin tai niiden värien, jotka ovat määrätyt pohjaväreiksi, eri vivahdukset ja asteet; yhdistämällä kolme tai useampia värejä ja lisäämällä niihin mustaa, valkoista, harmaata, taikka kultaa, tai hopeata, tahi kaikkia näitä; yhdistämällä kaksi komplementtiväriä tai niiden vivahduksia: yhdistelmällä, jossa yksi väri on vallitsevana ja muut värit tai muu väri on lievennytty tai vain taustana. Mitä miellyttävimpiä värivaikutuksia aikaansaadaan kokoomalla yhden värin vivahdukset ja asteet vastakohdaksi sen komplementtivärille. Värit, joissa on punaisen, keltaisen ja keltaisen-vihreän lämpimät tunnut, sopivat erinomaisesti pohjoiseen päin oleviin ikkunoihin. Värit, joissa on sinisen, violetin ja sinisen-harmaan kylmät tunnut, kuuluvat kadun aurinkoiselle puolelle.


Päivällispöytä.
Valkoisesta puhtaaseen primääriväriin vaihteleva keltainen sopusointu, jonka vastakohdaksi pannaan joku yksityinen purppuran*sininen vaikute: valkoinen pöytäliina, kiinalaista ja kultakoristeisia laseja, keltainen keskiesine, kynttilöitä ja krysanteemeja, keltaisenruskeita manteleja, tumman purppuraisia rypäleitä.

Miesten hattuja.
Vaalean harmaa tausta, tummemman harmaita pehmeitä hattuja heikon harmailla pystykannattimilla, mustia silkkihattuja helakanpunaisilla kannaitimilla.

Vaatetustavaroita.
Hienon tai sinisen vivahteisia tuotteita luunvalkoista taustaa vasten, johon on pantu sinne tänne kullan tai kultaisen oranssin vivahduksia.

Tumman sinisiä tuotteita, esim. indigon värisiä, vasten joko sinisen harmaata taustaa, johon on pantu ruskean-oranssin tai vanhan kullan tai punaisen vivahduksia.

Tuotteita, joitten väri vaihtelee ruskean vivahduksista keltaisesta punaisen kautta mustaan harmaan-vihreätä taustaa vasten, jossa on hiukan vihreän eri vivahduksia vastakohdan lakien mukaisesti.

Tuotteita, jotka ovat kellertävän-valkoisen vivahduksen värisiä vaalealla sinisen-harmaalla tai valkoisella pohjalla, jossa on hiukan violettia.


Muotiliike.
Kylmää harmaan-vihreätä taustaa vasten hattuja, joitten väri on keltaisen, ketoneilikan ja sinisen vivahduksia. Näitten joukkoon pannaan suuri musta hattu mustine töyhtöineen ja kaksi valkoista hattua. Keltaiset hatut on pantava lähelle mustaa hattua ja neilikanväriset ja siniset lähelle valkoista.

Miesten vaatetusliike.
Himmeätä taustaa vasten pannaan keltaisen-ruskeita, punaisen-ruskeita, vihreän-sinisiä ja mustia tavaroita, kolme viimeksimainittua väliä yhdessä, ensimäisen muodostaessa liitosvävin taustaan. Vihreän-sininen on välttämätön väri ruskean kauniiksi tekemiseksi.

Huonekalumyymälä.
Pankaa näytteille vaiti yhtä ainoata puulajia ja yhtä ainoata väriä yhtenä ajanjaksona. Valitkaa taustan väriksi näytteillä olevien esineitten matala komplementtiväri ja käyttäkää jotakin yksityistä komplementtiväristä esinettä, esim. kukkia tai kirjoja eloisamman vaikutuksen aikaansaamiseksi ja yksitoikkoisuuden välttämiseksi.

Säilykekauppa.
Valitkaa joka neljäs vihreä- ja joka neljäs valkeakansinen rasia. Vihreän lähelle pankaa muutamia punaisia, jatkakaa tästä väristä ketoneilikan väriin asti ja lähelle tätä väriä pankaa vaalean sinistä. Tämän jälkeen käyttäkää mustaa, tumman keltaista, kultaa ja purppuraa valkoisen kera.

Tapettimyymälä.
Älkää panko kirkkaaseen päivänvaloon tapetteja, jotka ovat tarkotetut keinotekoisessa valossa käytettäviksi. Käyttäkää kirkkaita loistavia värejä, jotka vaikuttavat ulkona, kuten esim. luonnollisia kukkia ja lehtiä esittäviä.


Tutkikaa tarkoin näitä väritaulukkoja. Taiturillakin on niissä jotakin oppimista; alottelija säästää niiden avulla monta päänvaivaa; viisas käyttää hyväkseen niitä kokemuksia, joita kokeneet hänelle tarjoovat.

14.1.18

Cochineal.

Scientific American 51, 8.9.1849

This beautiful dye drug, is an insect, the Coccus Cacti of Linæus. When first introduced into Europe, it was thought to be a vegetable seed. It lived upon the cactus, and the greatest quantity of it used to be raised in Mexico. Two kinds of it are gathered, the one wild the other cultivated; the wild is inferior to the cultivated kind. The males of the insect have wings and are seldom found in the cochineal of commerce. The female insect has no wings; she is of a reddish brown color, with a hemispherical wrinkled back. The species of cactus on which the cochineal insect attains to the greatest perfection is named the cactus cochenillifer. It has red and crimson colored fruits. When the Spaniards arrived in Mexico, the yfound the natives well acquainted with the use of cochineal as a coloring drug. In 1759, John Ellis, F. R. S., of London, received from Dr. A. Garden, of Charleston, S. C., some joints of the cactus with the nests of the insects upon it, which were laid before the royal society, and along with the plant and insects, Dr. Garden sent a very minute description of his investigations into the habits and form of the insect. There are two varieties of the true nopal cacti in Mexico, on which the insect is raised, but the wild kind when cultivated and raised upon the special kind (Castilian Nopal), becomes about half as good as the other. The nopals or cacti on which the cochineal insects are raised, are not covered with hard thorns like most of the cacti or prickly pear - the name by which it is generally known, - the thorns at least are quite soft, rendering tem accessible to collect the cochineal.

There is one male for about 3000 females, it is supposed; great care is taken to destroy those that are to be used as a drug, at the time they are about to bring forth their young. The insects are stripped from the plants by laying down cloths and drawing the dull blade of a knife between the under surface of a branch of the nopal and the clusters of the insects on it. They are then killed by steaming them in the cloth, or dipped in scalding water, and then spread out to dry in the sun. To preserve the stock of cochineal insects, they are secured on the plant from wind and rain in the wet seasons, by covering them up with matting; but the wild insects need no such care, and they propagate quicker, giving six crops in one year, while the cultivated superior gives only three. Where the wild and cultivated are raised on one plantation, the two kinds are kept separate, so that the one kind may bot amalgamate with the other. The delicate superior cochineal has attained to its present perfection by long care, through many generations, both by the INdians and Spaniards. It is generally allowed that the color of the cactus has nothing to do with the color of the insect, as it feeds not on the red fruit, but upon the branches. There has always been a very great demand for cochineal, yet from 1790 to 1835, the increase of importations by Europe only amounted to 18,320 lbs. In 1791, 400,000 pounds were imported, and in 1835, 418,320. The cochineal sold in London is often adulterated with what is called the East India cochineal, a worthless insect; but we are not troubled with such adulterations in the United States, although a great deal of very inferior stuff is sold. The best cochineal is a full and plump insect of a crimson brown color, having a whitish cilor in the wrinkles on its back, wich run across the same and are intersected with a central longitudinal furrow.

In Clavigero's History of Mexico it is stated that the ancient inhabitants of Mexico obtained a purple color from cochineal. This was doubted for a long time in Europe, but with a mordaunt of alum and a small portion of iron, it can produce a purple; this, however, is not the common way to produce this color, cochineal is used to dye the most brilliant of all colors, the scarlet on silk and wool. It is used to impart athe ruby blush to the cheek of the vain one, who dreams not, while she flaunts her borrowed beauty, that she is indebted for it to an humble insect. Red can be dyed on silk and woold with ground cochineal, by first impregnating the fabric with a solution of alum. A more brilliant color is produced by a mordaunt of the chloride of tin and cream of tartar. The beautiful pigment, carmine, is made from cochineal, and a very chaste pink is dyed upon cotton, but first impregnating the cotton with a solution of sugar of lead. Owing to the hight price of cochineal another drug named lac is much used as a substitute for it. It is imported from India and is much cheaper, althouh far inferior in point of brilliancy of color. Were it possible, and we think it is, to raise cochineal for one dollar per pound, we would not depend upon India for her lac as a dye drug. The cultivation of cochineal is something which should arrest the attention of our people, especially, since we have recently extended our sway over some territory, which, no doubt, can yield it in perfection. As far back as 1793, the sale of it, exported from the Spanish colonies to Europe, amounted to $3,000,000. It may be said that every pound of it that could be raised, would add $1,25 at least, to the wealth of our country. This subject, then, is certainly worthy of much attention.

13.1.18

Edward Bancroft: Experimental Researches concerning the Philosophy of permanent Colours...

The Quaterly Review
April & July, 1814
London printed.
New-York: Reprinted by Eastburn, Kirk & co.
Printed by Abraham Paul.


Art. XIV. Experimental Researches concerning the Philosophy of permanent Colours, and the best Means of producing them by Dyeing, Calico Printing, &c. By Edward Bancroft, M.D. F.R.S. 2 vols. 8vo. pp.1124. London. 1813.

'The art of dyeing is one of the most useful and the most wonderful of all known arts; and,' according to Mr. Chaptal, whom Dr. Bancroft quotes, 'if any art can inspire mankind with a noble pride, it is this art, which not only imitates, but even exceeds nature, in the richness, splendour, and permanency, of the colours that it affords.' We are bound to suppose that there is some foundation for the opinion thus enounced by a philosopher so respectable as Mr. Berthollet: but we should find ourselves a little at a loss to demonstrate, with mathematical precision, what other utility the art of dyeing possesses, than that of affording employment and emolument to a great number of individuals, whose business it is to render it subservient to the innocent gratification of the taste and luxury of others, without any direct advantage of such a kind as can properly be denominated 'utility; at least in the same sense that the production and preparation of food are understood to possess utility. We recollect, however, but one instance, in the history of all ages and all nations, of an individual who carried his ideas of the propriety of pursuing utility only, to the exclusion of the mere gratification of the eye, so far as to refuse to use or wear any article of furniture or clothing which had ever been submitted to the dyer's art: his coat was white, his hat "was drab, and his shoes were brown, as nature had left the raw materials; but he found no followers, even among the sectaries whose principles he had in this manner practically caricatured; and the consent of m'ankind, so universally and unequivocally expressed, must be allowed to be imperative, in rendering a compliance with custom and taste, in these respects, almost as indespensable as a submission to the irresistible dictates of hunger, thirst, and cold.

The first volume of Dr. Bancroft's elaborate and valuable work was published in 1794; but- it now appears with so many alterations and additions, as to possess a considerable share of novelty and interest. In the introduction, the author defines the sense in which he applies the terms characteristic of the different kinds of colouring substances; substantive colours being such as afford a permanent tint by simple application without mixture, and adjective such as require a mixture with some other substance to fix them; this substance, serving as a bond of union, is called a mordant, though it is sometimes difficult to ascertain which of two substances that are mixed is the more properly considered as the colour, and which as the mordant. If the substances thus employed are mixed before their application to the materials to be dyed, the compound is called by Dr. Bancroft a prosubstantive colour; but it happens more commonly, that the colours are more effectually fixed, by applying the substances concerned in succession, as if the particles wedged each other in, after their penetration into the pores of the materials. There is, hewever, a complete fallacy in Dr. Bancroft's reasoning on the effect of heat in opening the pores, so that the colouring particles may be compressed when they cool again (p. 90); since these particles are at least as much contracted by the effect of cold as the substances which they they penetrate, and often much more. That the colouring particles are only partially distributed in or upon the surface of the substance coloured, is evident from the mixture of two tints, when the materials producing them are applied in succession; and a fugitive colour, constituting one of those tints, is not found to be in any degree fixed by applying a more permanent colour upon it; so that a compound green thus constituted will generally fade into a blue. In many cases it might be supposed that the absorption of oxygen contributed to wedge the particles more firmly into their situations; but it sometimes happens, on the other hand, that oxygen appears rather to be extricated than absorbed, while the colour is acquiring its lustre by exposure to the light, as Dr. Bancroft has found with respect to the Tyrian purple.

Of the mordants employed for fixing colours, one of the most extensively useful, and the most unequivocally entitled to the denomination, is alum, which is attracted by the fibres of many animal and vegetable substances, and, remaining attached to them, serves to unite them to the colouring matter, by leaving its earth as a common bond of union. The name alumen is found in Pliny, and Beckman suspects that it may be of Egyptian origin; it is true that, according to Kircher's vocabulary, the Egyptian word, synonymous with alum, is oben, but we find alom signifying cheese, which may possibly have had some connexion with the coagulating power of this highly astringent substance. Dr. Bancroft observes, that alum, and its use in dyeing, must have been known to the ancients long before the time of Pliny, since they never employed tin, and either alum or tin is absolutely necessary for obtaining a scarlet from kermes.

Dr. Bancroft proceeds to trace the art of dyeing from the ancients, whom he proves to have been acquainted with many of the most important processes, through the middle ages, when it w«s but imperfectly preserved in Italy, to the latest improvements, as described in the works of Macquer, Keir, Henry, Berthollet, Chaptal, Vitalis, Scheffer, Poerner, and Dambourney, as well as to those which he has himself introduced, both in theory and in practice. He divides the body of his work into four parts; the first, after some general discussions respecting colour, and substances to be coloured, is devoted to the subject of substantive colours, whether animal, as the Tyrian purple, vegetable, as indigo, or mineral, as iron; the second to the adjective colours of animal origin, as kermes and cochineal, lac, and Prussian blue; the third to vegetable adjective colours, as weld, quercitron, madder, Brazil wood and logwood: and the fourth to compound colours of various kinds, and particularly the mixtures whieh produce black dyes, and inks of all descriptions.

It has been a common opinion, that the general cause of the destruction of colour, by exposure to the air, is the combination of the colouring substance with oxygen; but Dr. Bancroft observes, that the nitric acid imparts oxygen much more readily than the oxymuriatic, though it has incomparably less effect on colours, and that the action of either of these acids is no direct test of the effect of exposure to the air. Thus a red dyed with madder, on an aluminous basis, was much more rapidly destroyed by the oxymuriatic acid, than a purple obtained from logwood and tin, though the sun and air would have acted on these colours in a manner totally different. A black dye also, which was little affected by the oxymuriatic acid, was totally destroyed by the nitrous, although this acid had incomparably less effect than the former on a Turkey red. The colouring matter of the buccinum was exposed in its recent state to the sun's rays (p.. 151), immersed in oxymuriatic acid; and became purple more rapidly than when simply moistened with water; although afterwards, when placed in the dark, the acid had completely bleached the coloured substance in a few hours. Dr. Bancroft is of opinion that this singular substance, which is found in several testaceous animals, and has at first the appearance of a limpid mucilage, emits some phosphoric acid together with oxygen, while it acquires its colours, and that this is the cause of the offensive smell, which has always been observed to accompany the change.

The colour of indigo is also dependent on the different degrees of its oxygenization: the recent juice is nearly colourless; the absorption of a small portion of oxygen renders it green, and that of a larger blue; in the latter state it is insoluble in water, and with the assistance of agitation, collects into flocculi, the separation being commonly promoted by the addition of lime water, or some other alkali, as a precipitant. It is found not only in the indigoferae, but also in the isatis, or woad, and in some other vegetables: it is capable of distillation or sublimation by a moderate heat, and affords, when burnt, a fine purple smoke. This smoke is noticed by Pliny as observable in an Indian colour, which is thus identified with indigo. In its blue state it is incapable of attaching itself to animal or vegetable fibres; and the process of fermentation in the dyer's vat serves to restore its green colour and its solubility, apparently, as Dr. Bancroft has shown, by the abstraction of oxygen. The materials employed for this purpose are generally a decoction of woad, madder, and bran, to which lime and indigo are added. When the fermentation has been continued a sufficient time, the internal parts of the liquor are green and the surface only blue. Sometimes bran and madder only are used with indigo, a little potash being added to promote mote the solution. Another mode of deoxygenizing the indigo is to mix it with the green sulfate of iron, or the nitrate or muriate of tin: one part of indigo is rendered slowly soluble in warm water by the addition of two of the sulfate of iron and two of lime; part of the lime setting the protoxyd of iron at liberty to deoxygenize the indigo, which is then dissolved, with the assistance of the remainder of the lime, to which a little potash is sometimes added. In calico printing, the indigo is ground with the sulfate of iron and applied to the calico, together with a proper thickening of starch or gum, by means of blocks formed according to the pattern required; the calico is then immersed alternately in lime water and in a solution of the sulfate of iron, until the indigo is become sufficiently dissolved to afford a fixed colour. In this topical application of indigo, red orpiment is sometimes substituted for the sulfate of iron; and Dr. Bancroft has found that tugar is capable of producing a similar effect.

It is well known that indigo may be dissolved in the sulfuric acid without changing its colour; the blues dyed with this solution are called Saxon blues; they are less permanent than those which are derived from the green liquor; and the indigo is deprived of the property of burning with a purple smoke.

The gardenia genipa is mentioned as a plant affording a very permanent bluish black, which might be advantageously employed either for dyeing or as an ink, in countries which allow it to be obtained in a recent state.

'The fine rose colours of safflower, extracted by crystallized soda, and precipitated by citric acid, and then slowly dried in the shade, being afterwards finely ground with the purest talc, produces the beautiful paint by which ladies give to their cheeks the bloom of youth and health, and which the French distinguish from carmine by the name of rouge vegetale.'

The colouring matter thus derived from the carthamus possesses but little durability; it affords a striking illustration of the Newtonian doctrine of transmitted and reflected colours in the form in which it is sold as a pink dye spread out on saucers. The 'talc' employed for making rouge is generally that which is now called French chalk, but which will not, like the true French chalk, extract spots of grease.

The finest substantive purples are obtained from lichens. Many species of this genus are employed, after maceration with animal substances containing ammonia, for violet, purple, and crimson dyes: the lichen roccella, or orchil, is the principal; the lichen tartareus is also used in this country, under the name cudbear, given it by Dr. Cuthbert Gordon, who introduced it. After fermentation the substance is kept moist in casks for a year or two two before it comes to perfection: the colours which it affords are however unfortunately fugitive.

The purple obtained from gold, by means of tin, is found to depend on the deoxygenization of the gold by the solution of tin; a similar effect may be obtained by impregnating silk or cotton with glue, eggs, or other animal substances, together with sugar or orpiment, and applying to them the solution of gold. The nitromuriate of platina affords, in combination with a muriatic solution of tin, a fixed colour like that of arterial blood.

'Respecting the antiquity of calico printing,' Dr. Bancroft observes, (p. 346) 'that Pliny describes the Egyptians as practising a species of topical dying, or calico printing, which, as far as can be discovered from his general terms, appears to have been similar to that which, many ages after, was found to exist in Hindostan, and other parts of India, and was from thence introduced into this and other countries of Europe. He says the Egyptians began by painting or drawing on white cloths, (doubtless linen or cotton,) with certain drugs, which in themselves possessed no colour, but had the property of attracting or absorbing colouring matters. After which these cloths were immersed in a heated dying liquor, and though they were colourless before, and though this dying liquor was of one uniform colour, yet when taken out of it soon after, they were found to be wonderfully tinged of different colours, according to the different natures of the several drugs which had been applied to their different parts;' and ' that these colours, so wonderfully produced from a tincture of only one colour, could not afterwards be discharged by washing.'

The art of calico printing has been much improved and simplified in modern times, especially by the mixture of the acetate of 'lead with the aluminous mordant, forming an acetate of alumine. A still more economical method, lately invented, is to employ the acetic acid in the form of the pyrolignic, obtained by the destructive distillation of wood, and to substitute lime for lead. The acetate of iron is also now generally prepared from the pyrolignic acid. MM. Thenard and Roard found that the acetate of alumine, when exposed to a warm atmosphere, lost some of its acid, leaving an excess of alumine; but alum, tartar, and the salts of tin, are attached to the fibres of the cloths impregnated with them in their entire state, and may be recovered by repeated washings, until they are decomposed by the operation of the colouring substances. The method of employing some of these substances may be understood from the following description of the processes.

'When pieces of calico have been printed with iron liquor, whether it be applied to those which either have received, or are intended to receive, the aluminous mordant also, they are to be thoroughly dried by a stove heat, and afterwards passed through the mixture of cow dung and warm water/ which is supposed not only to cleanse them more effectually, but possibly to communicate to them some animal impregnation subservient to the durability of the colours; they are afterwards, in the language of the calico printers, to be streamed, or extended in running water, and beat, to remove all the loose or uncombined particles of the mordant, and thus fit them to be dyed with either madder, sumach, weld, or quercitron bark; these being the principal and almost the only adjective colouring matters so employed by calico printers, and sufficient (excepting the blue from indigo) to produce, with the aluminous and ferruginous mordants, all the various colours seen and admired on pointed calico.'

'Ex. gr. If pieces of calico, to which these mordants have been applied, both separately and mixed, be put into a dying vessel, with water scarcely blood warm, and in which three, four, or five pounds of madder in powder for each piece have been previously mixed, and they be turned, as usual, through the liquor by the winch, gradually, but slowly, raising the heat, so that it may only reach the boiling point at the time when the calicoes will have been sufficiently dyed, the several pieces will be found to have imbibed colour in every part. The figures or places to which the unmixed iron liquor was applied will have been dyed black, and those on which the aluminous mordant was printed will be red, of different shades, if the mordants had been used at different degrees of concentration; and, if both mordants were mixed and applied in different proportions, such applications will have produced various shades of purple, violet, chocolate, and lilac colours, whilst the parts, or grounds, intended to be ultimately left white, will manifest a considerable brownish red discolouration; but as the madder colour producing it is not [there] united to the calico, by the affinity or attraction of any intermediate basis, it will not be able, as in other parts, to resist the action of exterior agents, and may therefore (as is usually done) be removed, and the grounds made white by boiling the pieces in water soured by fermented bran, and by afterwards spreading them for some days (according to the season) upon the grass, where, with the well-known treatment, the colours dyed upon a basis will become brighter, whilst that without one will completely disappear.

'Calico printed with the same mordants, and dyed with the quercitron bark, (quercus nigra, Linn.) will acquire fixed and bright yellows of different shades, upon the aluminous basis, and various drab colours upon that of iron. A mixture of these bases will produce olive colours. Along with these it is usual to produce black impressions at the same time by previously applying to the calico a mordant composed of iron liquor and gall, by which figures which, without the galls, would only .have manifested a dark drab colour, are made black by dying with the quercitron bark, and if the dying be conducted as 1 shall hereafter direct, the grounds will be so little discoloured, that no exposure upon the grass wiil be required as is necessary with madder and weld, an advantage which has nearly put an end to the use of weld in calico printing.'—p. 377.

The colouring matter of kermes, derived from the coccus ilicis, our author considers as identical with that of cochineal, although combined combined with some of the astringent substances derived from tbe tree. The scarlet afforded by cochineal was unknown in its highest perfection till the year 1630, when the singular power of the oxyd of tin, in exalting its colours, was discovered in Holland: it was soon after communicated to one of the celebrated MM. Gobelins at Paris, and contributed to the perfection of the colours of their tapestries. The nitrate or nitromuriate of tin, commonly used by the dyers, affords a crimson colour, which is converted to scarlet by the tartar employed in the process. Dr. Bancroft has invented an ingenious method of saving this valuable colour, by substituting a yellow dye, in particular the quercitron bark, for the acid substance which changes the colour of the cochineal, and thus forming a compound instead of a simple scarlet. The colour thus obtained is more durable than the common scarlet, but, as it is said, not quite so brilliant by day-light, although somewhat brighter by candle-light. The solution of tin, called spirit by the dyers, is usually made with one pound of aqua fortis, two ounces of sea salt or sal ammoniac, half a pound of water, and two ounces of grained tin, added by degrees. Dr. Bancroft attempted to substitute for it a muriate of tin, but found the corrosive quality of this combination extremely injurious to the cloth: he however succeeded much better with a muriosulfate.

The process employed in dyeing scarlet on wool requires a mixture of all the materials concerned, before their application to the cloth: to apply them in succession, as is either indispensable or highly advantageous in many other cases, would here be impracticable: a fact which renders it necessary to be very cautious in all theoretical reasonings respecting the use of mordants. With silk and cottons, the reverse is true, at least with respect to all dyes except the quercitron.

'Since the preparation or manufacture of Morocco leather has been established in this country, cochineal is employed to communicate the beautiful colour of that, which is called red Morocco; though in Persia, Armenia, Barbary, and the Greek islands, a similar colour was originally produced by the use of either kermes or lac. As a basis for the colouring matter of cochineal, goat skins, deprived of their hair by lime water, and properly cleansed, are impregnated, on that which was the hairy side, with a saturated solution of alum, applied repeatedly and equally by a sponge, and, after an interval of three or four days, a decoction of cochineal, which has been strained, is applied also by a sponge, to the same side or surface, a little, but not much, more than blood warm, lest it should crisp the leather. This application is repeated from time to time, until a colour sufficiently full and equal has been produced. Afterwards the skins are soaked in bran liquor, and then tanned by a decoction of either galls or sumach, or of both mixed together. I have found that by substituting a diluted muriosulfate of tin, for the solution of alum, or by employing a mixture of both upon goat skins in a suitable state of preparation, the colour subsequently produced was considerably improved, at least in vivacity.'—ii. 167.

Dr. Bancroft appears to have bestowed considerable labour and ingenuity on an attempt to obtain the colouring matter of stick lac in a state of purity, and separate from the resin: but it seems to be extremely difficult to exhibit it in an extractive form, without impairing the beauty of the colour. The separation may be partly effected by employing water not hotter than 190°, which dissolves the colouring matter, and leaves the resin, with some other impurities, undissolved; and in this state the colour is as fine as that of cochineal, and somewhat more durable: but it loses its brilliancy in the process of evaporation. The finest parts are also more easily powdered than the rest, and will pass through a sieve, while a great portion of the impurities remains behind.

The peculiar colouring matter of Prussian blue, which Dr. Bancroft cannot readily allow to be an acid, as it has usually been denominated by chemists, affords, with the quercitron bark, a fine green, and as our author first discovered, a good brown with copper. In order to investigate the nature of the green thus obtained, he took a piece of cotton which had been printed in stripes with iron liquor and galls, with iron liquor only, with iron liquor and acetate of alumine, and with this acetate only: he dyed it first with quercitron bark, which made the first stripe black, the second dark drab, the third olive, and the fourth yellow: he then took prussiated potass, acidulated with sulfuric acid, and immersing the cotton in it for a minute, he found the colouring matter of the galls and quercitron bark discharged where the basis of iron had been employed: so that the first stripe was become a dark blue, and the rest paler, as they stood in order: when there was less excess of acid, the colouring matter of the galls remained, and that of the bark only was discharged: when the liquor was perfectly neutral, the colour of the quercitron bark was discharged from the ferruginous basis, but not from the aluminous; so that the second stripe, with iron liquor, had become blue, and the third a fine green, while the yellow remained perfect on the fourth, and the part not printed became white, being freed from the discolouration of the bark. In these cases of change of colour, the displacement of one of the substances by the other is sufficiently proved by the state of the liquor, in which the substance displaced is found dissolved.

Among the vegetable adjective colours, weld, the reseda luteola, holds the first place, as having been the longest in use: besides this, young fustic, the rhus cotinus, sumach, the rhus coriaria, old rustic, the morus tinctoria, and French berries, the rhamnus tinctoria, are the most generally known of the yellow dyes. But all of these these appear to have been in some measure superseded by Dr. Bancroft's discovery of the utility of the quercitron bark: a discovery of which the advantages were secured to him by act of parliament for a term of years, although he failed in his application for an extension of that term in 1798, notwithstanding the advan/tage which the public had derived from the singularly liberal manner in which he had conducted the monopoly. In less than twelve months after that time, the bark rose to three times the price at which he had constantly supplied it, and at which he would have been bound to supply it for another term of seven'years, if the bill had been passed. He has presented us with an immense variety of experiments and of practical directions relating to the use of this substance, and his-communications must be of great value to the intelligent manufacturer.

We cannot altogether agree with the author in the decided preference which he appears to entertain for the process of bleaching by the oxymuriatic acid, (II. 176.) which seems at present to have become almost universal, not a little to the advantage of manufacturers and tailors, and to the prejudice of the public in general. Sir Humphry Davy has found that, even when neutralised by an excess of lime, the muriatic acid, formed during the process of bleaching, is injurious to the fibres of the cloth; (Elem. p. 242.) and whatever precautions it may be possible to employ for avoiding this evil, we are persuaded, from continued experience, that they are not commonly adopted by manufacturers, either in bleaching cotton or paper.

Madder, the rubia tinctorum, is a very well known and important vegetable, much employed for dying red with an aluminous basis, on common woollen cloths. Its effect, in giving a red colour to the bones of animals that feed on it, was first observed by Lemnius in the 16th century, and is now well known to physiologists. Madder does not appear to be capable of affording a prosubstantive colour; and it is absolutely necessary that the basis should be separately applied to the linen or cotton which is to b« dyed with it. Galls are commonly employed by practical dyers as a preparation for the aluminous impregnation, in order to promote the attachment of the alum to the cloth; but they add nothing to the durability of the colour.

The rubia peregrina, or Smyrna madder, is principally used in the complicated process for dyeing the Turkey red on cotton, with the assistance of oil, alum, galls, and some blood, which seems to brighten the colour, besides that of the substances which have passed through the alimentary canal of the sheep, carrying with them some of the gastric fluids, and which, in Dr. Bancroft's opinion, mon, are highly conducive to the stability of the colour, although some former chemists have much underrated their efficacy.

Brasil wood is the heart of the caesalpina echinata; its name is not derived from the country which affords it; the old name of kermes having been gratia di brasife, implying the colour of fire or live coals; and the country of Brazil was afterwards so denominated, from its producing this substance, which affords a dye of the same hue. The rose-colour, which it communicates to water, is destroyed by confinement for a few days with sulfureted hydrogen: but the same effect was not produced by a protoxyd of tin, which would have destroyed the colour of indigo. Acids make the infusion yellow, but alum reconverts it to red, and affords a precipitate, which is employed as an inferior sort of carmine; and the addition of an alkali throws it down in great abundance.

Logwood, the haematoxyton campechianum, is sometimes used for dyeing purple, with a mordant of muriosulfate of tin, tartar, and sulfate of copper; the latter Dr. Bancroft thinks superfluous, since it affords only a fugitive colour; but the most extensive employment of logwood is for dyeing, black.

For browns, the mangrove bark, rhizophora mangle, the mahogany, and several species of walnuts are recommended, principally with bases of iron. Galls give, with an aluminous basis, a tawn, or light cinnamon colour.

In the fourth part of the work, the author gives a few practical directions only respecting the mixture of colours, and proceeds to the subject of black dyes and writing ink. He objects altogether to the chemical distinctions and definitions of the gallic and tannic principles, as contained in astringent vegetables, and is rather disposed to consider the colouring matter as distinct, and as not agreeing in general with the characteristic marks of any particular chemical combination. Thus, the quercitron, mangrove, and mahogany bark are astringent to the taste, precipitate glue, and tan leather, but produce no darker tint than an olive. Catechu tans admirably well, but affords only a snuff-colour with iron: on the other hand, the walnut bark and logwood afford a black ink, but are not astringent to the taste, and do not precipitate glue. Dr. Bancroft imagines that logwood has no claim to the title of an astringent in a medical sense; but we have reason to think that in this respect he is greatly mistaken. We may add the artichoke to the number of vegetables which have no astringent taste, and yet blacken iron: the Jerusalem artichoke, which has a taste nearly similar to that of the common artichoke, does not possess the same property. The gallic acid, so called, blackens the peroxyds of jrap, but Dr. Bancroft is rather disposed to attribute this effect to some accidental mixture of the colouring matter, than to the essential constitution of the substance itself.

Ink may be deprived of its blackness by a stream of sulfureted hydrogen, which can only act by combining with the oxygen: by exposure to the air it recovers its colour, with a fresh supply of oxygen. It is well known that the ink of the ancients was carbonaceous: Indian ink, according to Cuvier, is obtained from some species of sepia. Dr. Bancroft finds the best proportion of galls three times the weight of the sulfate of iron; and if a portion of logwood be employed, half as much of the galls may be omitted: the sulfate of copper, recommended by Chaptal, he thinks useless: it is true that it tends to prevent mouldiness: but we have found inconvenience from its corroding and blunting the penknife, when it happens to touch it. Dr. Bancroft directs twelve ounces of galls to be boiled with six of logwood in five quarts of soft water for two hours, the decoction to be strained, and made up one gallon, to which five ounces of sulfate of iron, five of gum arabic, and two of muscovado sugar are to be added. A simpler mode, lately recommended by a celebrated chemist, is to infuse three ounces of galls, one of logwood, one of sulfate of iron, and one of gum arabic in a quart of cold water for a week, and to add four grains of corrosive sublimate, in order to prevent mouldiness. We may add, that when economy is an object, the soluble parts of the galls may be much more effectually extracted by the repeated affusion of fresh portions of the water, than by steeping them in the whole at once.

The best black woollen cloths are first dyed red with madder, and blue with indigo or woad, since without- this preparation it would be necessary to use so much of the common black dye as would materially injure the texture of their fibres. Sometimes, in coarser cloths, logwood only is employed for the first dye, with a salt of copper: in this manner a black is produced, which inevitably turns in a short time to a brown.

In dyeing silk black, the galls are applied first, being more strongly attracted by the silk than the iron, and they may therefore be considered as the true mordant; after this, alternate immersions in a solution of sulfate of iron, and in a decoction of logwood are frequently repeated, in order to obtain a deep black; but to cotton, the iron is usually applied first. Some of the black vats, with iron and various vegetable substances, are suffered to remain unemptied for centuries, being supposed to have their qualities improved by age. For a prosubstantive topical black, the addition of vinegar and nitric acid to galls and sulfate of iron is found to increase the durability of the dye, without any corrosion of the substance of the calico.

Dr. Bancroft has investigated the whole subject of black dyes and inks with great attention, and has made many elaborate experiments respecting them. Some of these experiments have indeed been productive of no immediate practical improvement; but in these, and in other similar instances, he describes his failures with a degree of candour which' does him no less honour than his success on more fortunate occasions. We sincerely wish that he may be enabled long to continue his favourite pursuits, and that the public may hereafter profit by the 'additions' contingent on 'the prolongation of a life, of which the sixty-ninth year is now passing away.'

In vol. ii. p 325, L 16, by the 'oxide,' we suppose is meant the oxide of tin; and p. 361, l. 10, by 'a little,' probably a little lime.

2.1.18

Chemistry of Madder.

Scientific American 14, 21.12.1850

We have seen a number of articles in exchange papers, relative to the cultivation of madder in America. We have heard that a considerable quantity of madder is raised every year in Ohio, but we not know how much. There can be no doubt but it can be grown profitably in many of our States. Madder is a dye drug and paint, (in the form of a lake,) and has long been known and used for these purposes. Madder root grows on light soils and is reaped every three years in France, and every five in Turkey. The roots are dried in the open air or in stoves, and then either ground or merely deprived of their dirt, fibres, &c. by rubbing and winnowing. When the roots are ground they bear the name of madder; when they are in their entire state they are called Turkey roots. The coloring principles are not diffused throughout the root, but are found between the outside root and the middlefibrous parts.

It is grown in various countries, Turkey, France, Holland &c. Dutch madders, although inferior to French, for red or pink dyeing are nevertheless good for chocolates or purples: they are generally recognised by being coarser ground than the French. Dutch madder improves in quality by being kept two or three years: after that time it gradually losses its properties.

Madder, when kept for a long time in casks, ferments and sometimes increases sufficient in bulk to burst them; and it becomes so hard by long keeping, that it is necessary to have recourse to pickaxe to remove it from them. One hundred parts of madder root gives on an average about twenty parts of madder. Boiling water does not dissolve all the coloring matter of madder, a certain amount remaining fixed; but alcohol removes nearly all the coloring matter.

It was formerly believed that there were three coloring principles in madder: the red, alizarine; the purple, purpurine; and the yellow, xanthine. In 1837, a French botanist discovered, by microscopical investigation, that there is but one coloring principle in madder, which is yellow, and that the other colors are produced by oxifation of this yellow principle: Mr. Girardin afterwards confirmed this statement by chemical investigations.

Alizarine is the red coloring substance and the important one. It crystalizes in fine needles slightly soluble in cold and boiling water, and is freely soluble in alcohol, ether, and the alkalies; it communicates to the latter solutions a splendid purple color, which can be removed by precipitating it, unchanged, with an acid. Rubiacine, which is sidentical with the purpurine of Robiquet, and with the pink of Persoz, does not communicate ny color to mordanted cloth. Rubian, the bitter principle of madder, is volatile, and does not crystalize. Xanthine, the yellow coloring substance, is very soluble in water, and gradually oxidised, it becomes brown; and it is this coloring principle which plays a great part in dyeing with madders, for if in excess, it removes a part of the mordant, and thus it injures the colors, on account of which it is often necessary to neutralise it in the dye-baths by adding chalk; this is to be done with some species of madders, for all do not require chalk, seeing that they already contain a sufficient amount in their roots. A good quality of madder gives nine per cent., a middling quality about twelve per cent., of residue; if a much larger amoubnt is obtained, it is a sign of adulteration.

The way to try madder is to test that suspected to be adulterated with one of a known quality. Of each of these a given quantity is taken, and put into eqal bulks of water, together with equal weights of mordanted cloth: thus for example, 150 grains of each madder is put into one pint of water with a hank of yarn or strip of cotton cloth weighing 80 grains; the temperature of the water is gradually raised, during two hours, to the boiling point, when the whole is then boiled for ten minutes. The fents are taken out, washed in cold water soaped once or twice (with or withour muriate of tin), washed, dried, and compared.

Within a few years, a substance produced from madder, termed garancine, has come into somewhat extensive use in calico madder printing. Two French chemists, Messrs. Robiquet and Caventon, were the first who manufactured garancine, in 1827. It was regarded for many years as a purely scientific produvt; but after several successful applications of it in one or two houses, it became generally used as a dyeing matter in 1839, since which time its application in the art of calico printing has extensively increased.

Garancine is made by treating madder with sulphuric acid the washed product of which is garancine.

In dying Turkey-red, the residue of the madder bath was a dead loss. In some works, the refuse was piled up in useless huge banks. This is now no more all loss: it is treated with sulphuric acid in a steam box and garancine is the result. This useful discovery was made by Mr. Schwartz, a chemist, who secured a patent for its manufacture in France, in 1843.

Garancine is an amorphous reddish brown powder, nearly insoluble in cold and boiling water; and although it is also insoluble in acids, it becomes soluble in water if an alkali is present, viz. potash, lime, chalk, &c. Alum acts rapidly upon garancine, by dissolving the coloring matter. Alcohol, or spirits of wine, by repeated boiling, is capable of dissolving all the coloring matter of garancine: it is made from good madder as follows:
After washing the madder with acidulated water, which dissolves the gum, sugar, xanthine, and pectic acid, the mass is pressed, ad one part of vitriol diluted with one part of water, should be mixed with it, the temperature not being allowed to rise above from 140° to 170° Fahr., for if it does, some of the coloring matter will be destroyed; the aount of vitriol must vary in accordance with the species of madder employed, as they contain various amounts of alkaline earths; nevertheless, after having kept the mass at the said temperature for several hours, it must be washed with water until nearly all the acid is removed chalk and carbonate of soda re added to neutralize the last portions of acid, and after being washed, dried, ground, and sifted, it constitutes commercial garancine.

Garancine, or garanceaux, as it is sometimes called, which is made from spent madder, is produced as follows:
The grounds of the liquor fro the madder bath are treated with weak sulphuric acid to prevent them fermenting, after which the liquor is drained off, the stuff well pressed, and for every 400 lbs. of it, 50 lbs. of the oil of vitriol is added; these, after being well mixed together are placed in a double-bottomed lead cistern, the leaden plate of which is perforated with holes, and placed five or six inches from the bottom. A current of steam is introduced between the leaden plate and the bottom, and is passed through the acid mass for two or three hours; then the residue is first washed with water, and secondly, with water containing a little chalk or carbonate of soda; lastly, it is again washed with water alone, dried, ground and sifted.

Garancine has several advantages over madder in dyeing. First, it does not soil the white parts of the print and make them of such a dirty brown color as madder - consequently the dyer has not so many consecutive processes to have recourse to in order to remove the coloration of the white parts, since in dyeing with garancine the whites are very little colored, and it is only necessary to pass the pieces into bran and water, heated to 70° Fahr., to have them perfectly clear. Secondly, a further econpomy is effected, on account of one part of garancine having as much tinctorial power as about three parts of madder. Lastly, the colors produced by garancine are much brighter than those by madder, the pinks and reds having none of the yellow appearance sometimes to be observed in madder colors, and the chocolate color produced by garancine is far superior to that from madder.

Still, there is one disadvantage in these colors, which is, that they are not so fast as those of madder, tand they cannot withstand the action of boiling soap and water. The quantity of garancine required to dye a piece of cloth varies from one to two pounds and a half, according to the style of pattern to be dyed.

The process of dyeing is nearly the same as with madder, the pieces being put into the dyebecks when the water is heated to about 100°; the temperature is afterwards gradually raised to 170° for an hour and a half, when the bath is boiled for a few minutes. To finish them, it is only necessary to wash them with hot water, or to heat them in a bath of water and bran to 170&drg;, allowing them to remain in until their white parts are perfectly clear.

Altlhough it still remains a disputed question as to the beneficial influence of chalk in dyeing with some kind of madders, the influence of alkalies in the case of garancine is sufficiently marked to prevent any doubts upon the subject, for when it is attempted to dye with alkaline waters, it is impossible to obtain good genuine colors; if, for example, the water contains bicarbonate of lime, it immediately colors those parts which should remain colorless, and the colored parts are inferior. In order to remove the difficulty with the white parts, the cloth has to be subjected to several boilings &c., which tend not only to injure the cloth, but also the colors fixed upon it.

When garancine is well prepared, neutral water is the best to make use of; but when the garancine is acid, a certain amount of chalk must be employed to neutralize the acid. When the water is alkaline, acertain amount of acid can be advantageously made use of. Oxalic acid is the one principally employed, owing to its property of forming with lime an insolube and inert compound. Madder lakes for painting are generally prepapred by first washing the madder, to free it from all soluble substances, and then boiling it with alum; caustic potash or soda is then added with great caution. The coloring matter which combines with the alumina is thus precipitated, which is then carefully washed and dried - this deposit is the ordinary madder lake.

Madder is used to dye drabs, salmons, and many colors. The above relates principally to its employment in the art of Calico Printing.

1.1.18

Värien vaikutus ruokahaluun.

Forssan Lehti 42, 3.6.1921

Meillä yleensä ei ole aavistustakaan siitä, miten tärkeä osa väreillä on syötäessä. Elintarvetehtailijat tämän kuitenkin tietävät ja ovat jo ammoisista ajoista asti käyttäneet hyväkseen tätä kokemusta antamalla ruuillemme ne värit, joista enimmin päämme. Lontoon terveydenhoidollisessa laitoksessa on äskettäin toimeenpantu tieteellisiä tutkimuksia, joiden avulla on tehty varsin merkittäviä huomioita väriaistin merkityksestä aterioitaessa.

Erittäinkin lapset mitä suurimmassa määrin pitävät vaaleanpunaisesta. Siten valmistettiin valmistettiin yllämainitussa laitoksessa kahta lajia vanukasta, jotka olivat aivan samanmakuiset, mutta eriväriset. Molemmat vanukkaat asetettiin lajpsijoukon valittavaksi ja silloin miltei kaikki lapset valitsivat vaaleanpunaisen. Kokeiltaessa täysi-ikäisten kanssa osoittautui, että säätyläiset mieluummin valitsivat suklaanvärisiä herkkuja, kun sitävastoin vähemmän sivistystä saaneet erityisesti suosivat keltaista väriä. Ruskea on nähtävästi erityisesti ruokahalua kiihoittava väri, sitä paljon käytetäänkin elintarveteollisuudessa. Englannin maalaisväestö on tehnyt sen huomion, että ruskeahkoja kananmunia kaupungeissa ostetaan halukkaammin kuin valkoisia, vaikkakaan ei ole mitään syytä erikoisemmin suosia ensinmainittuja, koska munankuoren väri ei vähimmässäkään määrässä vaikuta makuun ja laatuun.

Lontoolaisilla on jonkunlainen ennakkoluulo aivan valkoista maitoa kohtaan ja Lontoon suuret maitokaupat ovat äskettäin julaisseet ostajilleen selityksen, jossa todistetaan, että puhtaan maidon tulee olla valkoista.

Tee joutuu usein mitä erilaatuisimpien käsittelyjen alaiseksi, jotta sen väri tyydyttäisi yleisön vaatimuksia.

Leivänkin väri merkitsee hyvin paljon. Mitä valkoisempaa leipä on, sitä paremmaksi se arvioidaan ja sitä mieluummin sitä syödään. Mutta elintarveakatemia on jo aikoja sitten todistanut, että tärkein ravintoarvo on juuri niillä viljajyvien osilla, jotka leivälle antavat ruskean värin ja jotka valkoisesta leivästä on poistettu.

Hedelmienkin väri on omiaan lisäämään niiden nautittavaisuutta. Omenan punainen väri antaa sille herkullisen maun.

Samoin on juomien laita. Visky on alunperin ollut väritöntä juomaa, mutta väritön visky ei miellytä makua ja siksi juoma on värjättävä ennenkuin se päästetään markkinoille.

22.3.17

Färgning med växtämnen.

Dagens Press 94, 28.6.1914

[Huom.! Ainakin värjäyskasveja koskeva osio on ilmestynyt osittain samanlaisena aiemmin myös muissa lehdissä, esim. Färgning med växtamnen. (Östra Nyland 91, 20.11.1912)]
För Dagens Press.

Konsten att färga gam med växter år icke ny i vårt land, ty föricke längre än en mansålder sedan var växtfärgningen allmänt i bruk och ännu torde det finnas en och annan äldre person, som ej lämnat åsido denna nyttiga och vackra gren af hemslöjdskonsten. Denhar blottfallitiglömska, eom så myckfIannat godt från forna tider — de tider, dålitet eller intet stod att köpa och man var hänvisad till sig själf och sm egen konstfärdighet, önskade man signågot vackert i klädväg, var man tvungen att tillverka det själf från början till slut mcd linodling och fårskötsel, däraf man tog materialet till väfnadernas gam, som spanns hemma de långa vinterkvällarna vid brasanssken. När då detta garn skulle färgas, så samlades färgämnena från skog och mark. Endast 1 några särskilda fall t. ex. vid färgning af rödtanvändes utländska färger, men äfven dessa voro växter. Konsten har således varit ursprungligt folklig. Men i samma mån som industrialismen har utträngt hemslöjden har äfven hemfärgningen mcd växter fått vika för fabrikemas lätt tillgängliga, lysande och bjärta anilinfårger. Det var ju så lätt och utan möda att för 15 à 20 penni skaffa sigett pakett af färgen från staden, tömma påsen i färggrytan och få fårgen att lysa tillmedens. Den kemiska färgfabrikationens resultat har visserligen varit glänsande: i fråga om äkthet torde de nu stå lika högt som växtfärgerna, i fråga om låtthandterlighet afgjordt framom dem.

Men jämför man textilier, frambragta med gam, färgadt på kemisk väg ellermed växtfärger, så framträder dock alltid för ett känsligt och konstnärligt öfvadt öga en skillnad. Ty oaktadt alla de fördelar de kejpiska färgerna besitta, gifvn de dock ej det resultat som man ernår vid färgning med växter. Den sköna, mjuka och varma färgtonen som kännetecknar dem skall i hvarje ofördårfvadt omdöme ställas framom de skarpa kemiska färgerna, och deras harmoniska färgverkan har föranledt t. o. m. föreningen Finska handarbetets vänner att öfvergå tillbruket af växtfärgadt gam till sina ry- och andra störreväfnader, sedan densamma under sin första tid äfven användt anilinfärgadt garn, ty för konstnärliga ändamålstå växtfärgerna fortfarande cöfverträffade genom sin milda harmoni, sin fyllighet, som Aldrig blir grumlig, sin styrka, som aldrig blir rå.

Under det senaste årtiondet har öfvertygeisen om de gamla växtfärgernas värde förkonsttextilen och allmogeslöjden vunnit allt större utbredring. Särskildt på landsbygden,där man med lätthet kan insamla växtämnen till färger nr skog och mark, ulan att därför behöfva utbetala en enda penni, bör man ej förgäta, utan söka återupptaga den gamla, goda konsten attmed växter färga det hemspunna garnet till sina väfnader. Det är att höja värdet af sitt eget arbete ock det är hemslöjd i ordets riktiga och vackraste bemärkelse.

Vårt lands flora är rik pä färghaltiga växter, som kunna insamlas och användas till färgning i såväl färskt som torkadt tillstånd. Många af dessa äro talrikt förekommande öfver så godt som hela landet, andra växa mångenstädes sparsamt eller alls icke ivissa landsdelar, många äro starkt färghaltiga, som t. ex. ljungen, andra innehålla litet färgämne, t. ex. styfmorsblomman, och intressant är det att i de gamla allmogeväfnaderna se, huru traktens flora återspeglas i och ger sitt bestämda kynne åt färgernas karaktär.

Växter, som insamlas för vinterbehof, böra torkas väl ock hastigt på luftiga, skuggiga ställen. De få aldrig torka isol. Ej heller börade packas tillsammansförrän de äro riktigt torra, ty de kunna annars mögla och färgämnet däraf taga skada. Sedan de blifvit väl torra, kunna de förvaras i säckar eller lådor på torrt ställe. Bäst är dock att färga med växter i färskt tillstånd, emedan de då innehålla kraftigare färgämne. Hos några växter kan färgämnet itorrt tillstånd öfvergå ihelt olika färgnyajtser ån hos samma växt som frisk och grön. Färgskalan, som kan utvinnas af dessa våra inhemska växter år begränsad till brunt, grått, oliv och framförallt gult af skilda toner och styrkegrader. Af de många olika skiftningarna igult får man olika gröna och blågrönafärger genom att ytterligare koka garnet i indigolösning. Afvenså kan man åstadkommaolika bruna färger genomatt iden gula växtlagentillsätta sandel, kräpp o. s. v. Skulle därför en växt vara svåråtkomligpå någon ort, möterdet icke så särdeles stora svårigheter för en van fårgerska attmed några enkla tillsatser skaffa sig den önskadenyansenaf en på traktenmera vanligväxt.

Af våra inhemska färghaltiga växter kunna vid färgning användas: bark, löf,kottar, laf, mossa och rötter. Af vissa arter begagnas hela växten ofvan jord.

Barken kan tagas af: al (gråal och klibbal) samt brakal; håggbark, björkbark samt barken af äppelträd. De gifva gulgråa utom hägg- och äppelbark som gifva rödgula färger. Den bör tagas tidigt om våren, då safven stiger, och af unga, ickemosslupna grenar. Dock böradessa vara 2 à 3 år, — dess förinnanär färghalten i barken ringa.

Löf: björklöf och al löf innehålla olika slags gulfärg.

Rötter insamlas om våren innan örtennått sin fulla växt. Iallmänhet är insamlingen af dessa mödosam och ansträngningen uppväges ej af resultaten, som lättare kunna nås genom andra växtmedel. Rötterna af guloch hvitmåran, blodrotsörten och tjärblomstret gifva goda rödafärger, men hvilket arbeteår det ej att uppgräfva tillräckliga kvantiteter rötterl Bättre resultat nås vigare och säkrare med kräpp.

Berberis innehåller en mattgul färg. Häraf tages endast de unga topparna förränbusken slårut iblom. Användes endast som färsk.

Ljung tages då den står iknopp färdig att slå ut blom. Den gifver en mycket vacker olivgrönfärg. Genom att till ljunglagen tillsätta olikablandningar af hresilja, kräpp eller något annat färgämne, kunna de underba raste färgskiftningar i grågrönt, mossgröntoch mörkolivgrönterhållas.

Pors kan brukas frisk och torkad. Det är en förträfflig färgväxt och gifver kraftig guldbroncefärg.

Svinlingonriset gifver en gråviolett färg. Hundfloka gul. Dessa tre sistnämnda Böra insamlas såsom ljungen före blomningen.

Jämna bör insamlas om våren strax efter snösmältningen. Färgämnet gult, men örten kan användas äfven för betning af bresiljeblått och rödtmed gulmårans rötter.

Syra (Rumex acetosa) gifver grågrön färg. Blad och stänglar användas friska föreblomningen. Den brukas äfven tillbetning för svart och är som sådan oöfverträfflig.
Nata kan också användas endast som färsk. Gifver ungefär samma färg som jämnan.

Stenmossan, den gamla hederliga, borde ännu vara känd af mången, ty så allmän i denna landsdel har färgningen med denna växtar varit. Den innehåller en vacker och utomordentligt hållbar brun färg — rödbrun om den kokas i järngryta, gulbrun i kopparkittel. Kan användas hela sommaren och lösskrapas lättast från stenarna efter regn.

Nässlan innehåller som färsk gröngul, som torkad en vacker grågul färg. Bör användas förrän den går i knopp.

Björklaf, granlaf och granskägg gifva vackra ljusgula färger.

Hvitmåra. Som ofvani sagts, tagas af denna växt rötterna före blomningen, rengöras ach torkassamt kunna förvaras många år. De innehålla ett kraftigt rödt fårgåmne. Det är den enda inhemska växt som har nämnda färg klar och kraftig.

Ekollon användes vidfärgning af grått.

Granrisgifver en grågul färg.

Grankottar samlas om våren och försommaren, helst sådana som nedfallit föregående år och legat på marken under vintern på fuktiga ställen och ändå bibehållit sig hårda och släta. Då man bryter dem böra de inuti vara mörkbrunröda och saftiga. De innehållaen matt rödgul färg.

Skogsfräken, åkerfräkens. k. "Kråkelgräs" och ångfråken gifva olika grågula och gråröda färger.

Enbär kunna användas både som färska och torkade. De få dock ej torka på busken. Gifva en stark gulbrun eller gråbrun färg oiberoende på olika betningsmetoder.

Lökskal, som kan tillvaratagas småningom under vinterns lopp för hvarjegång man vid matlagning skalar en lök, innehåller ett mycket starkt, vackert och varaktigt gult färgämne.

Hafstång inehåller en vacker rödgul färg.

Daggkåpa. Hela örten användes frisk i förening med järnvitriol till grågröna färger.

Renlaf bör insamlas efter första barfrosten och torkas. Färgämnet kraftigt gult.

Ännu flere af våra egna växter finnas som kunna användas vid färgning, men de ofvannämnda torde dock redan kunna motsvara behofvet vid hemfärgning, vore det än aldrig så stort, öfver hufvud taget kan man med öfning och vana att begagna nyanserande tillsatser frigöra sig från en stor mängd färgväxter och färgrecept, som trots sin omständlighet och tungroddhet stått högt i ropet under den tid, då endast primitiva metoder stodo färgerskan till buds, men som nu utan saknad kunna utgallras ur praktiken.
På grund af den inhemska florans dämpade och enformiga färgskala är man tvungen att också, vid vissa behof, anlita äfven utländska färgväxter. Detges naturligtvisbland dessa både mera och mindre förmånliga arter. Endast de bästa och lättast till gängliga äro här upptagna och kunna fås å apotek, droghandel, i målares färghandel somt ofta i en välförsedd handelsbod. Af dessa torde några ännu vara mycket välkända och säkert ännu mångenstädes begagnas.

Bresilia vid färgning af svart.

Sandel är äfven en mycket bekant växtfärg och gifver vid olika slag af betning olika färger s. s. bronsbrunt, rödbrunt, o. s. v.

Krapp är den torkade och malda roten afen växt Rubia tinctorum, som är inhemsk i Orienten och äfven odlas i södra Europa. Den gifver vid tillsats af större och mindre mängder olika slags vackra röda färger påminnande om kokt kräfta, däraf äfven de gamla gifvit denna färg namnet "krabbrödt". Krapp är oundgänglig och oersättlig för åstadkommande af mättade och dämpade färger i rödt, terrakotta och rödbrunt.

Indigo fås af en växt Indigotera, som odlas i Bengalen, Guatemala, Egypten, m. fl. stållen. Den bengaliska anses vara den bästa. Den gifver en ovanligt vacker och hållbar blå färg och förekommer i handeln i tärningsformiga stycken hvilka böra lösas i rykande eller konsentrerad svafvelsyra. Denna lösning, som man bör handskas varsamtmed, uppblandar man i vatten vid färgningen. Indigon är likasom krapp oumbärlig för växtfärgaren, ty af den får man, utom den bå färgen — samman med gult — de flesta grönafärger.

Gallåppel är äfven en mycket välkänd färgväxt. Det är en utväxt på en i mindre Asien växande eksort Quercus infectoria. Gifver tillsatt med järnvitriol en vacker gråviolett färg. Fäster bra på linne och bomull och användes därför fordom vid bolstervarsväfnader. År dock utmärkt äfven vid färgning af ylle.

Catechu eller "Katicka" användes numera ganska mycket af skärgårdsbor vid färgning af fiskbragder.

Sumach användes till färgning af grått och svart.

Fernambuk (Pernambucoträ) innehåller röd färg.

Gurkmeja och gulspån gifva vackra gula färger, men då de ej äro fullt hållbara äro de ej att rekommendera. Vi kunna ju af våra egna växter erhålla lika vackra och mycket hållbara gula färger. De torde ej häller hafva användts i någon större utsträckning. Likaså Fernambuk och Sumach.

Till alla dessa ofvan uppräknade växter, såväl inhemska som utländska, fordras vid färgningen betningsämnen. Därtill användes följandekemikalier:

Alun, järnvitriol, kopparvitriol, kromsyradt kali, salmiak potaska och vinsten, röd och hvit. Dessa äro de mest vanliga och fås i hvarje handelsbod och droghandel.

För dem, som äro intresserade nog att göra försökmed växtfärgning må meddelas, att en handbok i växtfärgning utgifvitspå Folkupplysningssällskapets förlag af Finska handarbetets vänner. Det lilla häftet, hvars pris ärendast 75 penni, innehåller omkring 160 färgrecept. Med tillhjälp
och ledningaf detta samt med intresse och energi bör man kunna reda sig väl med arbetet utan någon särskild undervisning — förutsatt att man utför det med omsorgoch noggrannhet.

- J. B.